Mikä kesä?

Kesä ei ole varsinaisesti ollut mikään intiaanikesä, joten eipä ole ainakaan tarvinnut miettiä aksan laittamista helletauolle. Isompi ongelma on ollut tuo meidän nurmikenttä, joka on märkänä kuin banaanikuorista tehty luistinrata. Turvallisuuden nimissä oon huomannut pitäväni hypyt aina ihan tosi matalian tolla pohjalla, ihan vaan varmuuden vuoksi. Ja hei, kerrankin jätin videolle myös omia kamalia ohjauksia ja lopun hyytymistä. Kahden tunnin maastoratsastus ylä- ja alamäkiä ilman jalustimia ei ole hyvä idea ennen aksaa, ei meinaa jalat liikkua. Ollenkaan.

Jedi on aksailun lisäksi kunnostautunut uimarina. Tyyppi on ekaa kertaa tänä kesänä käynyt omatoimisesti uimassa ilman houkuttelua ja aina kun on ranta lähettyvillä, sen löytää takuuvarmasti rintaa myöten vedestä, kyttäämässä silmä kovana josko kohta lentäisi jotain noudettavaa. Liivejä ei ole jouduttu käyttämään enää ollenkaan, mutta palkattu on edelleen joka noudosta. Spanieli noutaa jo tosi pitkiäkin matkoja ja selkeästi noutaminen on sen mielestä tosi siistiä. Mitään turhan takia uimisia Jedi ei tee, mutta noutaminen on musta ihan riittävää, kun kyseessä on koira, jolle koko veteen meno on sheipattu!

Toinen uinnissa kunnostautunut tyyppi on Raxu, jolla on hassu tapa oppia asiat Jedin perässä. Rengas opetettiin niin, että Jedi loikki rengasta ja sai palkkaa, kunnes aikansa katseltuaan Raxu pinkaisi perään ja sai oman palkkansa. Uimisen kanssa tehtiin samalla lailla. Raxulla on käytetty koko viime kesä uimaliivejä ja sitä on uitettu namia syöttäen pieniä matkoja ja palkattu kahlaamalla noutamisesta. Kun Jedi on noutanut lelua se on istunut rannalla katsomassa. Nyt se sitten vihdoin uskaltautui noutamaan lelun uimalla ihan omatoimisesti. Ältsin makee koira! Kesällä onni on kaksi uivaa koiraa.

Rullikselle kevät ja kesä on tuonut ekat vanhuudet merkit. Takapää alkaa olemaan vähän kankea ja hikilenkit ei enää oikein innosta. Huskymies haluisi vaan kävellä rauhaksiin eteenpäin ja nauttia tuoksuista. Ja mikäpäs siinä, jos ikää on mittarissa jo 10 vuotta, niin juoksemiset voi suosiolla jättää nuoremmille, eikös vaan?

Kesän kisaamattomuus

Kuukausia on jo kulunut siitä, kun Jedi mitattiin miniksi, ja silti me ei olla startattu kolmosissa. Miksi? Koska en ole saanut aikaan. Ja koska huomasin rokotusten hiipineen vanhoiksi salakavalasti, kun rokotustodistusta ei ole tarvinnut enää tuijottaa yhtä suurella intohimolla. Kesän kisat skippasin suosiolla ja päätin keskittyä nauttimaan toisesta eläinharrastuksesta, nimittäin ihailemaan maailmaa ponin selästä. Heinä-elokuussa olisi tarkoitus ratsastaa enemmän ja vähemmän aktiivisesti, ja (ainakin) väliaikaisesti muuttuneet työtehtävät päivätyössä tuovat myös oman lisäjännityksen, joten kisakausi starttaa meidän osalta vasta syksyllä.

Viikonloppuna piti tietenkin istua nenä kiinni tabletissa katsomassa MM-karsintoja. Ihanan laaja kirjo erilaisia koiria oli saanut haalittua kasaan paikkaan oikeuttavan tulokset, ja mukaan mahtui myös aidosti hitaampia koiria. Ehkä ne nollat ei meillekään mikään mahdottomuus ole, ainakaan koiran puolesta. Kartturin kun saisi vielä kunnolla sinne kuuluisalle kartalle, niin elämä hymyilisi. (Tästä pontta ottaneena taisin luvata tänään Facebookissa itseni mukaan juoksutreeneihin. Ahdistaa jo valmiiksi.)

MM-karsinnoista oli vissiin innostunut joku muukin, koska eiliset treenit näytti tältä:

Tuloksena noista treeneistä kaksi ohjausvirhevitosta ja ruma nolla, mutta hei, se oli sentään seuran jäsenten käsistä valmistus MM-hypäri. Ei paha, sanoisin!

Bon apetit vaan meillekin, kiitos Racinelin

Asuuko kenenkään muun kotona karvaista ja itsekseen liikkuvaa imuria, jonka kuppi tyhjenee nopeammin kuin ehtii kissaa sanoa? Käpälät ylös, anyone?

Meillä asuu tällainen mörkö. Sillä on isot tassut, kupissa lilluvat luppakorvat ja pohjaton vatsa. Se tottelee nimeä Jedi ja se rakastaa ruokaa. Paino sanalla rakastaa. Ruokaa ei ole koskaan tarpeeksi ja tarjottu ruoka pitää ahmia mahdollisimman nopeasti, sillä muuten joku toinen saattaa ehtiä popsimaan ruoan parempiin suihin kuonon alta. Ja sitä paitsi jossakin toisaalla saattaa olla tarjolla jotakin, mitä kerjätä koko surullisten lurppasilmien voimin. Kaiken tämän yhteissaldona voidaan todeta, että Jedin kupissa ruoka ei säily kuin yhden hengenvedon.

Me on kokeiltu vaikka mitä. Raakaruokaa isoina paloina (hups vaan ja kokonainen kananruho on nielaistu), pienen pieniä nappuloita joiden syömisen pitäisi olla hankalampaa (imuri imaisee ne pikavauhtia kiduksiinsa) ja laajalle alalle leviteltyjä ruokia (imuri jatkaa tehokasta toimintaansa hidastumatta). Ei toivoakaan hidastumisesta. Jedi on pikasyömäri vailla vertaansa.

Tämän vuoksi olin erittäin ilahtunut, kun saatiin Racinelilta testiin ahmimisenestokuppi. Kyllä, luitte oikein. Kuppi, jonka pitäisi estää ahmiminen. Huh. Olin hiukan skeptinen pakettia postista noutaessani; tokkopa moinen kapistus estäisi pikasyömäriä sen paremmin kuin kananruho, jota pienen koiran pitäisi kaiken järjen mukaan pureskella edes vähän useammin kuin kahteen kertaan. Epäilyksistä huolimatta kuppi pääsi kuitenkin heti ekana ilta tositoimiin ja vaativan spanielitestin alle.

Ensivilkaisulla kuppi ei nostanut toiveita kamalan korkealle. Jedi pelailee älypelejä ja kupin muotoilusta tuli lähinnä helppo älypeli mieleen, joten olin heti alkuun heittämässä hanskoja tiskiin ja toteamassa, että tästä ei mitään tule. Tuumasta kuitenkin toimeen ja nappulat kuppiin. Nappulana meillä menee tällä hetkellä palkintona saatu Royal Canin Agility Small Dogs, joka on nimensä veroisesti pienille koirille ja nappulat on sen kokoisia, että ne upposivat kivasti kupin pohjalle.

Jedin ensimmäinen reaktio, kun kuppi kolahti lattiaan ja spanieli sai ison kuononsa kosketuksiin sen kanssa, oli tyrmistys. Kuka on kehdannut piilottaa hyvät namit moiseen kapistukseen? Jedin ensimmäinen reaktio oli – luonnollisesti – yrittää kaataa kuppi tassulla, jotta ruoan saisi nopeammin. Pienellä muistutuksella ruokapöytätavoista spanieli kuitenkin keksi jutun juonen ja alkoi uuttera ruoan metsästys, mitä omistaja sai seurata tyrmistyneenä. Aikaa kului. Ja kului. Ja kului. Harmitti, etten tajunnut ottaa aikaa heti alusta asti, koska en ollut koskaan uskonut, että Jedi voisi syödä niin kauan. Ehkä kyse oli ensimmäisen kerran hämmentävästä virheestä. Ensi kerralla hotkiminen jatkuisi taas, vai mitä?

Ei jatkunut. Kuppia kuljetetaan taidokkaasti ympäri keittiötä, mutta aikaa kuluu edelleen. Eilen päätin tehdä testin ja annoin aamulla ruoan normaalista kupista; aikaa kului reilut 25 sekuntia kunnes kuppi oli tyhjä. Illalla sama määrä samaista ruokaa tuli jälleen ahmimisenestokupista ja syömiseen kulunut aika oli 8 minuuttia ja 36 sekuntia. Melkein yhdeksän minuuttia. Ero näiden välillä on ihan älytön. 

Tämä kuppi yllätti minut ihan täydellisesti ja en vaihda tätä pois ennen kuin kotiväeltä tulee valitusta, kun spanieli raijaa kuppiaan ympäri keittiötä ja kolistelee mennessään. Iso plussa siitä, että kuppi on muovia, jolloin sitä voi pitää myös laattalattialla. Ainoana pienenä miinuksena voisin mainita sen, että kuppi on kovin kevyt ja tollainen kymmenenkiloinen rääpälekin saa sen kaadettua turhan helposti. Muuten ihan älyttömän kiva kapistus ja varmasti jokaisen sentin arvoinen!

Ahmijakoirien omistajat, ottakaa kokeiluun, me suositellaan!

Ihan sairaan pieni

Tänään suunnattiin vähän extempore Purinalle paitsi kannustamaan Vappua ja Soraa niin myös hakemaan lähete uudelleenmittaukseen. Operaatio Jedistä mini laitettiin käyntiin eilen pesemällä Jeppis, leikkaamalla kynnet ja lopulta koko koira trimmattiin ihan turkittomaksi. Kun on milleistä kiinni niin kaikki pitää saada pois mitä vaan pois lähtee, ja tulihan siitä ihan eri näköinen otus. Anun mukaan se on kalkkuna, Idan mukaan kalju rotta. Mun mukaan se on ihanan samettinen pieni spanieli.

Jedi ja kiva takakorkea seisomaasento jonka se ottaa aina kun pitää pönöttää seiso-käskyn alla.

Ennen Purinalle lähtöä kaivoin sähköpostin uumenista Sagin uudelleenmittauslomakkeen ja esitäytin sen mahdollisimman huolellisesti. Tulostinpa vielä mukaan ylimääräisen lomakkeen, että oli varalta toinen lomake jos ei eka lomake kelpaa, just in case.

Eka positiivinen yllätys oli, että Jedi suostuttiin mittaamaan (paikalla taas kauhisteltiin että miten ton kokoisen on saanut kisattua medeihin ilman että sen uudelleen mittausta on vaadittu). Toka positiivinen yllätys oli se, että ekaksi tulokseksi tuli 34,7cm. Ei siis mitenkään älyttömästi alle medirajan, mutta sen verran kuitenkin ettei mittatikku osunut selkään. Seuraavat pari tuntia menikin sitten kärvistellessä, kun piti odotella tuomareita pois radalta tekemään lopullista mittausta. Omaa pientä ahdistusta ei helpottanut ollenkaan se, että lopulta kisojen loputtua mittauspaikan ympärille kerääntyi joukko kiinnostuneita katsomaan, että tuleeko pikkucockerista mini vai medi. Tuomari siinä mittaili ja tutkiskeli ennen kuin totesi, että lopullinen, ratkaiseva tulos on 34,8cm. Mini. Mini. MINI.

Jedistä mitattiin juuri mini. Olisin voinut hyppiä onnesta (minkä teinkin) ja oli äärimmäisen lähellä ettei lopullisen mittauksen tehnyt tuomariparka joutunut halattavaksi. Eikä ollut ne onnen kyyneleetkään kovin kaukana ja koiralle luvattiin palkaksi juustohampurilaista.

Nyt on kisakirjassa uusi merkintä, että koira on mini, tuomarin leimat ja nimmarit ja kaikki. Ei enää 45cm hyppyjä vaan maksimirimat nousee vaan 35 senttiin. Huomattavasti koiraystävällisempää ja voi hitsi! Me kisataan vielä sittenkin.

Long time, no see - mutta täällä taas

Talvi oli ja meni, hupsista. En tiedä onko se joku alkava vanhuuden merkki, että aika suorastaan ryntää ohi, mutta niin se joka tapauksessa tuntuu tekevän, vaikkei edes mitään tähdellistä ole tehnyt. Justiinsa oli joulu, heti sen perään oli talviloma ja sitten pääsiäinen - josta siitäkin on jo viikkoja aikaa. Ylihuomenna on toukokuu ja viisi viikkoa kesälomaan. Hullua.

Meidän talvi on ollut kiitettävän kiireinen, vaikkakaan mitään ihmeellistä ei olla tehty. Treenattu on enemmän ja vähemmän aktiivisesti sekä omissa treeneissä että Lotalla. Helmikuussa käytiin Ville Liukan koulutuksessa kääntymässä ja itse kävin kesällä hakemassa oppia vähän toisenlaisessa muodossa käydessäni agilityn koulutusohjaajan peruskurssin.

Talvi meni loppujen lopuksi paljon, paljon laiskemmin kuin edellistalvi. En jaksanut ottaa mitään stressiä siitä, että miten monipuolisesti koirien kanssa liikutaan. Käytiin lenkillä ja treeneissä, piste. Koko talven mietin lumikenkäilyä, mutta en saanut lopulta aikaan sitä. Tokoa ei tehty ollenkaan eikä Jedi päässyt treenaamaan vapaana oloakaan, koska illat oli pimeitä ja vapaat aamupäivät meni touhutessa muita juttuja.

Aksan osalta homma alkaa sujumaan ihan kivasti. Oon tehnyt mullistavia ahaa-elämyksiä mm. joka suuntaan huitovista käsistä ja ohjauksien ajoituksista (vaikkei se siltä ehkä aina näytä), Jedin kontaktit alkaa vihdoin olemaan ihan hyvällä mallilla ja homma pelittää. Mittausta käytiin yrittämässä, mutta mitään virallista ei sääntömuutosten takia saatu aikaan. Vaikeaksi on tehty koiran uudelleen mittaus, sen vaan sanon. Mutta ehkä kesän missio voisi olla koiran mittaus miniksi. (Jos joku haluaa suhteellisuutta Jedin kokoon, niin tossa kuvassa Jedi hyppää 30cm riman yli, eli ei se mitenkään ihan älyttömän kokoinen ole.)

Pojille kuuluu hyvää. Raxu on käynyt satunnaisesti aksailemassa, mutta nauttii enemmän syli- ja sohvakoiran virasta. Muutaman kerran se on kehittänyt halliahdistukset jostakin mystisestä syystä, mutta pääpiirteittäin sen elämä vaikuttaisi olevan varsin mallillaan. Metsässä on kiva juosta täysin aivottomasti ympyrää ja kotona voi retuuttaa parhaat päivänsä jo nähnyttä kettulelua, jonka Rulle luovutti silpomisen jälkeen Raxulle.

Rulle juhlii parin viikon päästä 10-vuotispäiväänsä ja kyllähän tyypistä jo näkee, että ikää on kertynyt. Nyt lopputalven ja kevään aikana ikä on alkanut näkymään ihan eri tavalla, silmissä alkaa olla kaihia ja reippaampien lenkkien jälkeen Rulle oli pari päivää sen oloinen että paikkoja saattoi särkeä, joten tein suosiolla päätöksen, ettei Rullis enää tule mukaan kaikkien reippaimmille lenkeille. Parin tunnin metsälenkit menee hyvin, mutta 50 minuutin puolijuoksua menty pätkä asvaltilla on vähän liikaa vanhan ukon koiville.

Näin lyhyesti, tällaista meille. Jos tässä kesää kohden saisi aktivoitua itsensä, kaivettua pölyn peittämän kameran esiin kaapin kätköistä ja kirjoitettua tänne vaihteeksi jotain. Jotain luvattoman pitkästä tauosta taitaa kertoa jo pelkästään tuo otsikkokin, jossa yksi pikkumusta edelleen pyörii muiden joukossa. Voisi olla pieni päivitys paikallaan, että saadaan lauma oikeassa muodossa edustamaan otsikkokuvassakin.

Lyhyt yhteenveto... kaikesta

On näköjään pidellyt kiirettä taas. Ei vaan, totuus on etten ole jaksanut kirjoittaa. Blogikiinnostus on aika nollassa, koska me ei tehdä mitään ihmeellistä. Vieläkään eiole saatu uutta mittaustulosta, koska kukaan ei ole kirjoittanut meille sitä virallista paperia, minkä perusteella pääsisi mittaukseen. Käytiin virallisella mitalla tekemässä koemittauksia ja Jedi meni heittämällä 35cm alle, joten kyllä se mini vissiin olisi. En oo kyllä jaksanut kauheasti yrittää saadakaan ketään mittauslupalappua tekemään. Oikeastaan ollenkaan.

Syksyn (alkutalven, mikä onkaan) yhteenveto voisi olla vaikka se, että ollaan treenattu eri koulutuksissa ja omassa ryhmässä, siskon Titi-kävi meillä hoidossa (kuten oikeasta yläkuvasta huomaa), olin hipelöimässä pokaaleja ja kirjaamassa tuloksia seuran epiksissä ja muuten ollaan vaan... no, oltu. Jedi on käynyt pari kertaa uimassa koirauimalassa, Raxu agiliidellyt jokusen hassun kerran, ollaan lenkkeilty ja treenailtu. Ei oikeastaan mitään, mistä kannattaisi mainita.

Jedin kanssa käytiin tänään Jerryllä availemassa rintaranka. Muita jumeja tai ongelmia ei löytynyt ja Jedi on kuulemma rankansa kannalta ihanteellinen aksakoira, koska se ei jumiudu helposti. Maaliskuussa käydään taas availemassa rintaranka, ellei jotain hälyttävää tapahdu ennen sitä.

Alla vielä pari koostevideota Timo Rannikon ja Jenna Caloanderin valmennuksista, kun jotkut on taas noita aksavideoita Jedistä kysellyt.

Hiljalleen mä alan ymmärtää

Rankkaa tällainen koiraurheilu, tuumii Jedi

Ollaan otettu loppukesän treenaamattomuus näköjään takaisin oikein olan takaa. Eilen suunnattiin jälleen Lotan valmennettavaksi kun saatiin ostettua edullisesti vuoro. Päivän teemana oli japanilainen, joka oli mulle ihan uusi ohjauskuvio. Mulla on maailman huononi koordinaatiokyky, joten tuo ohjaus tuotti mulle muutamia lievästi sanottuna pieniä ongelmia. Harmi, etten saanut videolle treeniä, koska puhelin ei eksynyt mukaan hallille lainkaan. Olisi ollut tosi opettavainen video, koska epäonnistuin reilut kymmenen kertaa ja onnistuin kolme kertaa. Lopulta alkoi hahmottumaan se idea ohjauksen takana ja nyt teoriassa tiedän, miten se tehdään, mutta vielä pitäisi saada omat raajat toimimaan pään toivomalla tavalla. Japanilainen vaikutti kyllä ihan kelpo ohjaustekniikalta tollaiseen pitkän välimatkan välistä vetoon, jotka on meillä ollut vähän hankalia, koska kaikki mitä teen tuntuu hidastavan Jediä kauheasti.

Saatiin taas kehoitus tehdä joka väliin persjättöjä, mikäli vaan mahdollista, ja mun pitäisi oppia luottamaan siihen, että voin vaan painaa menemään enkä jäädä vahtimaan että tuleeko koira esteistä yli, koska Jedi kyllä tulee. Persjättöä vaan persjätön perään, Jedi ei juokse esteistä ohi huvikseen, mutta tolla siihen saadaan vauhtia. Mä vaan selkeästi tartten jonkun sinne kentän laidalle huutamaan sitä "juokse"- tai "liiku"-käskyä, koska muuten jään jumittamaan. Videoilta on näkee tosi selkeästi, miten himmailen sielläkin, missä pitäisi vaan juosta tai liikkua alta pois, että koira mahtuu tekemään hommat kunnolla.

Videoita paljon katselleena kiinnitin itsekin eilen paljon huomiota valuviin valsseihini ja ennakoivan ohjauksen täydelliseen puuttumiseen. Kummallista kyllä, tajusin itsekin, milloin tuli virhe (vaikka koira meni radan nollana) ja ohjaus ei ollut kunnossa. Herkemmältä koiralta lentelisi rimat, mutta Jedi on niin tunnollinen, että se vaan tekee. Tavallaan kauhean hankalaa, kun on noin varma koira, ettei joudu itse miettimään sitä, miten ohjaa. Jedin kanssa voi roiskia menemään melkein miten vaan, ja silti pysyy rimat ylhäällä ja koira menee esteet oikealta puolelta. Nyt mulle on kuitenkin hiljalleen alkanut tulla sellainen herääminen kaiken teknisten juttujen kanssa ja tän lajin koko haastavuus alkaa avautumaan mulle. Tää ei ole vaan sellaista hauskaa estehyppelyä, täähän on ihan äärimmäisen teknistä ja tarkkaa puuhaa, mikäli haluaa olla edes jotakuinkin mukiinmenevä. Ja mitä enemmän ymmärrän tästä lajista, sitä enemmän ymmärrän miten pitkä matka meillä on edessä. Ja toisaalta se motivoi mua tekemään töitä tämän eteen.

Ja nyt loppuun teen vielä pyhän lupauksen, että nämä on viimeisen Samsung-kuvat hetkeen. Kaivan sen paljon puhutun oikean kameran esiin hyllystä ja alan ottamaan sellaisia kuvia, mitä kehtaa netissä esitellä. Alkaa ihan poskia kuumottaa, kun katselen blogin kuvien viime aikaista laatua.