Chasing The Light

Oliver Stonen tuore viime kesänä julkaistu Chasing Light: How I Fought My Way into Hollywood From The 1960s to Platoon sopii kuin nakutettu kirjahyllyyni ja on itse asiassa ensimmäinen elokuva-alan muistelmateos hyllyssäni.    

Oliver Stone on nimenä varmasti tuttu niille jotka ovat vähääkään katsoneet Hollywood-elokuvia viimeisen 30 vuoden aikana. New York Upper East Siden kasvatti, 1946 syntynyt ranskalaisen äidin ja amerikkalaisen upseerin poika oli aina kiinnostunut kirjoittamisesta ja vaikka isä yritti taivutella poikaa aloittamaan ura rahoitusalalla, Oliverin sisäinen palo elokuvia kohtaan vei hänet traumaattisten Vietnamin viidakoiden kautta Yhdysvaltain länsirannikolle aikansa elokuvateon mekkaan. Tässä elämänkerran ilmeisen ensimmäisessä osassa Oliver avaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1960-luvulla, jotka johtivat kirjoitustöihin ensin 1970-luvun villiin New Yorkiin ja ollessaan "oikeassa paikassa, oikeaan aikaan", hänelle avautui työt käsikirjoittajana 1980-luvun Hollywoodissa. 

Kirjan sivuilla vilahtelee niin legendaarisia näyttelijöitä kuin oman sukupolvensa isoimmat elokuvaohjaajat ja kuvaa heitä rehellisen linssin läpi, hän myös selvästi koki elokuvauransa hyvin kuoppaisen alkutaipaleen tuskaisesti joka tietysti opetti tulevaa elokuvaohjaajaa valmistautumaan paremmin tulevaisuuteen. Ja kuin salaman iskusta, Oliver Stone voitti ensimmäisen Oscar-palkinnon päälle kolmikymppisenä elokuvasta Keskiyön pikajuna ("Midnight Express") parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta. Jatkoa seurasi kirjan loppusivuilla kun hän käsikirjoitti ja ohjasi Platoon - Nuoret sotilaat -elokuvan joka perustui hänen omiin Vietnam-kokemuksiin, ja siitä hän pokkasi parhaan ohjaajan Oscar-pystin vuonna 1986. Ja juuri Platoon on Oliver Stonelle kivulias kohta johon hän palaa siihen aina uudestaan ja uudestaan tarinassaan. Hän käsikirjoitti sen hyvin aikaisessa vaiheessa ja yritti saada sen valkokankaalle jo 1980-luvun alkupuolella mutta koki sen kanssa kirveleviä vastoinkäymisiä Hollywoodin koneiston käsittelyssä. Hän pääsi ns. Hollywoodin sisäpiiriin ja sen valtavan tuotantokoneiston korkealle tasolle käsikirjoittajana, mutta huomasin hyvin nopeasti että mikään ei ole helppoa kun valtaa käyttivät niin vaikutusvaltaiset tuottajat, studiopomot, elokuvaohjaajat ja jopa diivailevat elokuvatähdet. Käsikirjoittajia ei siis arvostettu, mutta hän oppi luovimaan tämän omanlaisen viidakon sisuksissa. 

Tämän ensimmäisen osan (toivottavasti) osalta lukija pääsevät tutustumaan tarkemmin hänen ensimmäisiin "isoihin töihin", kuten Midnight Express (käsikirjoitus ja Oscar-pysti) Scarface (käsikirjoittajana), Salvador (käsikirjoittajana ja ohjaajana) ja lopulta Platoon joka pokkasi neljä Oscaria. Unohtamatta ihan kelvollista rikoselokuvaa Year of the Dragon (käsikirjoitus) vuodelta 1985, jonka ohjasi Oliver Stonen nyt jo edesmennyt ystävä Michael Cimino.

1980-luvun kokaiinibuumi näkyi myös Hollywoodin illallisilla ja kutsuilla joka ei ohittanut Stonea ja hän onkin myös avoin hänen päihdeongelmistaan joiden kanssa hän paini vuosikausia. Oliver Stone on myös ollut henkilönä hyvin kiistanalainen poliittisista lausunnoistaan jotka ovat vähintään vasemmalle kallellaan ja se näkyy myös kirjan sivuilla. Hän on ollut ja pysyy edelleen äänekkäänä Yhdysvaltojen kriitikkona, oli kyseessä sosiaaliset ongelmat kuin Yhdysvaltojen toimiminen maailman poliisina.

Mikä sitten oli tässä kirjassa hyvää? Ensinnäkin se on kirjoitettu erittäin hyvin. Sitä ei ole haamukirjoitettu vaan se on Stonen omasta kynästä. Stone aloittaa lapsuudestaan ja kuljettaa elämäntarinaansa hyvin helppotajuisesti eteenpäin. Luonnollisesti mielenkiintoisin vaihe hänen elämässään on hänen Hollywood-vuotensa ja kaikki ne vastoinkäymiset ja lopulta nousut alansa huipulle palkittuna käsikirjoittajana ja elokuvaohjaajana. Ja nyt 74-vuotiaana hän ei ole pysähtynyt laakereilleen, hän on edelleen ajankohtainen taidokas elokuvaohjaaja ja äänekäs yhteiskunnan epäkohtien arvostelija, mikä tekee hänestä mielenkiintoinen henkilön. Toivottavasti kirjailija vielä tarttuu aiheeseen ja kirjoittaa jatko-osan mikä käsittelee hänen uransa toista puoliskoa.

The Last Holiday

Tutustuin Gil-Scott Heronin (GSH) musiikilliseen tuotantoon joitain vuosia sitten ja olen aina ihmetellyt tämän yhdysvaltalaisen artistin kompetenssia. Hänessä yhdistyi kirjailija, runoilija ja muusikko laajassa mittakaavassa. Jos Gil-Scottin musiikki pitäisi ahtaasti lokeroida niin se asettuisi pehmeästi Soul/Jazz -genreen. Hänen viidentoista studioalbumin kirkkaimpia helmiä ovat esimerkiksi (allekirjoittaneen mielestä) sellaiset hitit kuin The Bottle, The Revolution Will Not Be Televized, Home Where Hatred Is, Lady Day And John Coltrane tai Whitey On The Moon. Hän oli myös pre-rapin pioneereja hallitsemalla spoken word -genreä vuonna 1970 julkaistulla yhteiskuntakriittisellä klassikolla  Small Talk at 125th and Lenox. 

Vaikka Gil-Scottin elämä alkoi vaatimattomista lähtökohdista isoäidin kasvattamana pienessä Jacksonin kaupungissa,  kirjoittajalahjojensa ansiosta hän valmistui yliopistosta vuonna 1972. Lopulta selkeän akateemisen uran ohitti halu tehdä musiikki ja jo vuonna 1970 Gil-Scott julkaisi ensimmäisen spoken word -albuminsa Small Talk at 125th and Lenox josta tuli arvostelumenestys. Läpi vuosikymmenen Gil-Scott julkaisi ahkerasti levyjä ja levytysuran ohessa hän kirjoitti kuusi kirjaa joista tämä The Last Holiday oli viimeinen joka kuitenkin julkaistiin vasta postuumisti Gil-Scottin kuoleman jälkeen vuonna 2012.

Gil-Scottin kirjoitusta on äärimmäisen mukava lukea. Alun lapsuuden ja nuoruuden maisemien jälkeen kirjailija käy elämänsä voisi jopa sanoa kultavuosiaan läpi jonka myötä kirjan sivuilla vierailee musiikkialan suuria tähtiä kuten Gil-Scottin pitkäaikainen ystävä Stevie Wonder jonka kanssa hän teki konserttikiertueita, tai vaikka nuori Michael Jackson jota Gil-Scott ihaili kommentoiden "arvostan artistia joka myy levyjä yhtäpaljon kuin McDonalds hampurilaisia". Lisäksi Gil-Scott kuvaa hauskasti esimerkiksi ensikohtaamistaan Bob Marleyn kanssa. Gil-Scott Heron ei ollut ääripoliittinen mustien puolesta puhuja vaan kuten hän itse kommentoi olevansa aina valmis rotunsa oikeuksien puolestapuhuja.

Kuten monet muutkin aikansa artistit, Gil-Scottilla oli ongelmia päihteiden ja ihmissuhteiden kanssa ja vaikka kirjassa hän ei päihderiippuvuudestaan sen isommin avaudu, ne edesauttoivat Gil-Scottin maallisen vaelluksen ennenaikaiseen päätökseen.

Näin on siis korkattu musiikkiaiheinen kirjallisuus ja mielessä on jo muutama samankaltainen teos mutta seuraavaksi on kuitenkin yöpöydällä täysin toisenlaista luettavaa. Ja lopuksi vielä yksi Gil-Scottin maistiainen musiikkivideon muodossa.