Jack White
| Jack White | |
|---|---|
 Jack White esiintymässä The Dead Weatherin kanssa vuonna 2009. |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | John Anthony Gillis |
| Syntynyt | 9. heinäkuuta 1975 Detroit, Michigan, Yhdysvallat |
| Muusikko | |
| Taiteilijanimi | Jack White, Jack White III |
| Aktiivisena | 1990– |
| Tyylilajit | rock, alternative rock, blues-rock, punk blues, garage rock, bluegrass |
| Soittimet | kitara, laulu, rummut, basso, piano, marimba, mandoliini |
| Yhtyeet | The White Stripes The Raconteurs The Dead Weather The Upholsterers The Go Loretta Lynn Beck Holly Golightly Soledad Brothers Alicia Keys |
| Levy-yhtiöt | Third Man Records |
| Aiheesta muualla | |
| jackwhiteiii.com | |
 Löydä lisää muusikoitaMusiikin teemasivulta |
|
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Jack White (John Anthony Gillis, s. 9. heinäkuuta 1975 Detroit, Michigan, Yhdysvallat) on The White Stripes -yhtyeen laulaja-kitaristi, minkä ohella hän on myös tuottaja sekä näyttelijä. Musiikkiinsa hän ottaa vaikutteita erityisesti vanhoilta country blues -artisteilta, kuten Son Houselta.
Jack White soittaa kitaraa ja laulaa The Raconteurs -yhtyeessä. Yhtye on julkaissut kolme albumia: Broken Boy Soldiers (2006) ja Consolers of the Lonely (2008) sekä Help Us Stranger (2019). Vuonna 2009 White perusti yhtyeen The Dead Weather, jossa hän soittaa rumpuja ja kitaraa sekä laulaa. Yhtye on tehnyt kolme albumia Horehound (2009), Sea of Cowards (2010) ja Doge and Burn (2015).
Marraskuussa 2025 White Stripes valittiin Rock and Roll Hall of Fameen, minne valitaan vuosittain artisteja, jotka ovat olleet merkittäviä rockin ja populaarimusiikin kehityksessä.[1]
Ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]John Anthony Gillis syntyi Detroitissa 9. heinäkuuta 1975. Kymmenlapsisen perheen kuopuksena hän aloitti rumpujen soittamisen jo varhain ja sai vaikutteita punk rockista ja bluesista. Teini-iässä häntä alkoi kiehtoa myös kitara. Perustettuaan oman verhoilualan yrityksen White alkoi vapaa-ajallaan toimia rumpalina paikallisessa punk-yhtyeessä Goober & the Peas. Yhtye hajosi vuonna 1995.[2]
Jatkaessaan rumpujen soittoa muissa kokoonpanoissa hän tapasi baarimikko Meg Whiten, ja kaksikko avioitui vuonna 1996. Jack otti Megin sukunimen käyttöönsä, ja pariskunta perusti yhdessä The White Stripes -duon. The White Stripesista tuli 1990-luvun lopun garage rock -buumin keskeisiä yhtyeitä. Musiikkinsa ohella duo herätti huomiota väittämällä olevansa sisaruksia. Erosta huolimatta The White Stripesin suosio vain kasvoi vuosikymmenen edetessä, ja yhtye voitti lopulta kolme peräkkäistä Grammy-palkintoa.[2]
Vuonna 2003 ilmestyneen Elephant-albumin jälkeen Jack White tuotti kantri-laulaja Loretta Lynnin albumin Van Lear Rose.[2]
The Raconteurs
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]White perusti The Raconteurs -yhtyeen yhdessä ystävänsä Brendan Bensonin ja kahden Greenhornes-yhtyeen jäsenen kanssa, jotka olivat toimineet taustamuusikkoina Loretta Lynnin Van Lear Rosella. The Raconteurs debytoi vuonna 2006 albumilla Broken Boy Soldiers ja teki kiertueen sen tiimoilta. White painotti julkisesti, ettei yhtyettä tulisi nähdä sivuprojektina tai poikkeamana The White Stripesista. Näin hän alkoi tasapainoilla molempien yhtyeiden välillä: The White Stripes julkaisi Icky Thump -albumin vuonna 2007, minkä jälkeen White palasi The Raconteursin pariin Consolers of the Lonely -albumilla vuonna 2008.[2]
The Dead Weather
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]White ystävystyi The Kills -yhtyeen Alison Mosshartin kanssa, ja he päättivät perustaa uuden yhtyeen nimeltä The Dead Weather. Bändin musiikki yhdisteli garage rockia, psykedeliaa, bluesia ja punkia. Yhtyeessä oli mukana The Raconteurs -yhtyeen basisti Jack Lawrence ja Queens of the Stone Age -yhtyeen kitaristi Dean Fertita. Jack White siirtyi rumpujen taakse ja antoi Alison Mosshartin keskittyä laulamiseen.[3]
Yhtye vetäytyi studioon nauhoittamaan energisen debyyttinsä Horehound muutamassa viikossa. Vuonna 2009 julkaistu albumi sai hyvän vastaanoton sekä kriitikoilta että faneilta.[2] Menestyksen rohkaisemana The Dead Weather alkoi työstää toista albumia syksyllä tavoitteenaan esitellä uusia kappaleita Australian-kiertueella alkuvuodesta 2010. Samaan aikaan White ehti esiintyä elokuvassa It Might Get Loud sekä tuottaa albumin vaimolleen, lauluntekijä Karen Elsonille.[2]
Sooloura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä].jpg)
Whiten ensimmäinen soololevy oli blues-vaikutteinen Blunderbuss, joka julkaistiin huhtikuussa 2012. Se nousi Yhdysvaltain albumilistan ykköseksi. Blunderbuss sai myös useita Grammy-ehdokkuuksia, muun muassa vuoden albumi, paras rock-albumi ja paras rock-kappale (“Freedom at 21”).[2]
Whiten toinen sooloalbumi Lazaretto ilmestyi kesäkuussa 2014, ja sitä edelsi single “High Ball Stepper”. Albumi debytoi listaykkösenä ja sai myönteisiä arvioita. The Dead Weather julkaisi kolmannen albuminsa Dodge and Burn syyskuussa 2015, ja vuotta myöhemmin White kokosi tupla-albumin Acoustic Recordings 1998–2016, joka sisälsi akustisia kappaleita hänen eri projekteistaan.[2]
Maaliskuussa 2018 ilmestyi omituinen ja rönsyilevä Boarding House Reach, joka nousi Billboard 200 -listan kärkeen. Seuraavana vuonna White palasi The Raconteursin riveihin yhtyeen kolmannen albumin Help Us Stranger myötä.[2]
Huhtikuussa 2022 ilmestyi Fear of the Dawn -albumi, jolla White kokeili digitaalisia efektejä. Stä seurasi Entering Heaven Alive -albumi. White yllätti fanit heinäkuussa 2024 julkaisemalla riisutun, blues-vaikutteisen albumin No Name. Levy pakattiin valkoisen promo-levyn tyyliin, kannessa vain sanat ”No Name”, ja sitä jaettiin ilmaiseksi Third Man Recordsin myymälöissä. Albumi nousi Britannian Independent Albums -listan kärkeen, ylsi Billboard 200 -listalle ja päätti vuoden Grammy-ehdokkuuteen kategoriassa paras rock-albumi.[2]
Kitarat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Jack White tunnetaan kitaroista, jotka eivät ole valtavirrassa kovin suosittuja. The White Stripesissa White soitti punaista JB Hutto Montgomery Airlinea, joka on tehty lasikuidusta. The White Stripesin suosion myötä kitaran kysyntä kasvoi ja Eastwood alkoikin valmistaa kitarasta uusia puusta tehtyjä versioita.
The Raconteursia varten Whitelle valmistettiin Gretsch Duo Jet -mallinen kitara, joka oli päällystetty kuparilevyillä. Kitarassa oli kolme jokaista eri kytkintä ja säädintä, koska White on hyvin kiinnostunut numerosta kolme. Kitara tunnetaan nimellä Gretsch Triple Jet.
The Dead Weatherissa White soittaa Gretsch Jupiter Thunderbird -mallista kitaraa.
Yksityiselämä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]The White Stripesin jäsenet Jack ja Meg White kertoivat olevansa sisaruksia, mutta todellisuudessa he olivat naimisissa vuosina 1996–2000. Eron jälkeen Jack White piti sukunimen White.[2]
Vuonna 2003 Whitella oli lyhyt mutta paljon julkisuutta saanut suhde näyttelijä Renée Zellwegerin kanssa. White ja Zellweger tapasivat Päämääränä Cold Mountain -elokuvan kuvauksissa.
Jack White oli vuosina 2005–2013 naimisissa malli Karen Elsonin kanssa. Heillä on kaksi lasta, vuonna 2006 syntynyt tytär ja vuonna 2007 syntynyt poika. White avioitui kolmannen kerran huhtikuussa 2022 yhtyeensä konsertissa Detroitissa muusikko Olivia Jeanin kanssa.[4]
Jack White on kritisoinut voimakkaasti Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin politiikkaa.[5] Jack White on myös myynyt anti-Trump-tuotteita levy-yhtiönsä kautta.[6]
Elokuvat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Jack White on esiintynyt näyttelijänä elokuvassa Päämääränä Cold Mountain, jossa hänellä oli merkittävä rooli pelimannina.[7]
Yhdessä Alicia Keysin kanssa White duetoi tunnuskappaleen nimeltä ”Another Way to Die” James Bond -elokuvaan 007 Quantum of Solace, jonka Suomen ensi-ilta oli 7. marraskuuta 2008. White on myös itse kirjoittanut ja tuottanut laulun. Laulu on ensimmäinen duetto Bond-elokuvien tunnusmusiikkina.
Vuonna 2008 hän esiintyi Martin Scorsesen ohjaamassa The Rolling Stones -yhtyeestä kertovassa dokumenttielokuvassa Shine a Light.[8]
Vuonna 2009 White esiintyi yhdessä Jimmy Pagen (The Yardbirds, Led Zeppelin) ja The Edgen (U2) kanssa elokuvassa It Might Get Loud, joka käsittelee sähkökitaran historiaa heidän aikakausinaan.[2]
Soolodiskografia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Blunderbuss (2012)
- Lazaretto (2014)
- Acoustic Recordings 1998-2016 (2016)
- Boarding House Reach (2018)
- Fear of the Dawn (2022)
- Entering Heaven Alive (2022)
- No Name (2024)
- Frozen Charlotte (2026)
Filmografia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| Ilmestymisvuosi | Suomenkielinen nimi | Alkuperäinen nimi | Rooli |
| 1987 | The Rosary Murders | The Rosary Murders | alttaripoika |
| 2003 | Päämääränä Cold Mountain | Cold Mountain | Georgia |
| Coffee and Cigarettes | Coffee and Cigarettes | Jack White | |
| Mutant Swinger from Mars | Mutant Swinger from Mars | Mikey | |
| 2007 | Walk Hard | Walk Hard: The Dewey Cox Story | Elvis Presley |
| 2009 | It Might Get Loud | It Might Get Loud | Jack White |
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Chris Willman: Jack White Passes Along Meg White’s Regards as White Stripes Are Inducted Into Rock Hall, Shares Touching Parable About Duo’s Origins Variety. 9.11.2025. Viitattu 9.11.2025. (englanniksi)
- 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 Jack White Songs, Albums, Reviews, Bio & More ... AllMusic. Viitattu 23.1.2026. (englanniksi)
- ↑ Alison Mosshart Songs, Albums, Reviews, Bio & ... AllMusic. Viitattu 9.2.2025. (englanniksi)
- ↑ Rokkari Jack White kosi ja meni naimisiin kesken konserttinsa www.iltalehti.fi. Viitattu 13.4.2022.
- ↑ Brian Hiatt: Jack White Mocks Trump's White House Briefing: 'Me Do Accomplishments!' Rolling Stone. 21.1.2026. Viitattu 23.1.2026. (englanniksi)
- ↑ Brolley, Britanny: Why You Don't Hear About Meg White Anymore 23.3.2023. The List. Viitattu 8.2.2025.
- ↑ Steve Baltin: White Heats Up “Cold Mountain” Rolling Stone. 16.12.2003. Viitattu 23.1.2026. (englanniksi)
- ↑ David Fricke: Blues Brothers: Keith Richards and Jack White Rolling Stone. 17.4.2008. Viitattu 23.1.2026. (englanniksi)
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Taiteenala | |
| Henkilöt | |
| Muut | |
