Ensimmäinen maailmansota on ohi, ja Tom on päässyt ehjin nahoin kotiin. Hän on mielissään rauhallisesta tulevaisuudesta eristyksissä majankanvartijana, ja onni on uskomaton kun hän törmää Isabeliin, josta sittemmin tulee hänen vaimonsa. Elämä ei kuitenkaan pysy niin kovin rauhallisena, sillä eräänä päivänä saarelle ajelehtii vene, kyydissään kuollut mies ja kolme kuukautta vanha pienokainen. Miljöönä Janus Rockin saari on ehkä mieleenpainuvin ja kiehtovin pitkään aikaan. On helppo kuvitella sen jylhyys ja kauneus, mutta myös eristäytyneisyys. Tapaturman sattuessa sieltä ei voi poistua nopeasti, posti kulkee kuukausia viiveessä, eikä sitä kuuluisaa ihmiskontaktia ole kuin miehen ja vaimon välillä.
En pitänyt Isabelin hahmosta liiaksi, vaikka kirjan luettuanne varmasti saatte tietää tekijät jotka vaikuttavat taustalla hänen ratkaisuihinsa. Tämä on kirja äidinvaistoista, ja paljon annetaan arvoa lauselle: Ymmärrät sitten kun olet itse isä/äiti. Minä en ole - siksikö jotain jäi ymmärtämättä? Kenellä on oikeus saada äidin titteli: hänellä, joka kasvattaa, vai hänellä joka on synnyttänyt? Ja onko lapsensa puolesta valmis uhraamaan aivan mitä vain? Ja onko se oikein?
Kyseessä on Stedmanin esikoisromaani, vaikka hän kirjoittaakin kuin vanha tekijä, ainakin maisemakuvausten osalta. Kirja on kirjoitettu romantisoiden mutta repliikit ovat välillä onton oloisia. Kieli on minun makuuni vähän turhan kaunistelevaa, vaan minä kun en paljon romantisoinneista tykkää muutenkaan, älkää antako tälle kommentille liikaa painoarvoa. Muutoin tässä on tunnelmaa vaikka toisille jakaa. Myös Stedmanin aiempi työ asianajajana heijastelee taustalla, samoin kuin elämänkokemus.
