Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu

Matka mustalaisuuteen ennen ja nyt.

Romaniväestön elämäntavan pinnan alle sukeltava tarinamainen Mustalaisäidin kehtolaulu on ymmärtävä, hellyttävä ja lämmin kirja. Yllättävänkin. Olisin lukenut aiheesta varmasti pitemmästikin, mutta Björk pysyy tiiviisti tarinassaan eikä säntäile muille poluille. Björkillä on selkeä kirjoitustapa, ja kirja menee eteenpäin ilman että tarvitsee vilkuilla loppupäähän, tarkistella huokaillen kahlattavaa sivumäärää.

Marjatta on monilapsisen romaniperheen vanhin lapsi. Hän tahtoo kertoa tarinansa alusta alkaen, ja juuriaan kunnioittaen. Marjatta haluaisi elää kuten valtaväestö, mutta omana itsenään. Helposti vaan käy niin, että sitten ei sovi mihinkään. Sikri-äiti ja Väinö-isä ovat lämpimiä ja etistyksellisiä romaneja, jotka laittavat lapsensa kouluun ja vähän lukisin rivien välistä, että toivoisivatkin romanien ottavan askelia pois vanhoista, ei niin toimivista tavoista. 

Björkillä on vainua sen suhteen, mikä on kiinnostavaa. Romanikulttuurista on kirjoitettu vähän, ja nyt kenties aika on kypsä ottamaan tämän kirjan vastaan. Minulla oli jostain syystä se ennakkokäsitys, että tämä olisi sensaatiohakuinen kirja, jossa kauhistellaan ja tarina jää sen sensaation alle. Siksi olikin ihana huomata että tarina oli lämmin ja tarkoituksenmukainen. Kaikkea muuta kuin kauhisteleva.

Ennen kirjan lukemista olin melko tietämätön romanikulttuurista. (No enpä sanoisi että nytkään olisin tiedolla voideltu). Kohtaamiset ovat olleet kapeita, joskus ovat romanit käyneet ovensuussa ja kaupustelleet. Toisinaan isäni on keittänyt heille kahvit, jutellut kuulumiset. Isäni kun tuntuu olevan täysin ennakkoluuloton ihmisten suhteen, hän kutsuu kahvipöytään jokaisen oveen koputtajan, jolla vain on aikaa jäädä. Itse en uskalla uskoa niin paljon hyvää ihmisistä, kunpa osaisinkin, mutta terveen epäluuloinen toivon olevani.

Minulle ainakin jäi tunne, että Björk tietää mistä kirjoittaa. Uskaltaa olla mielestelemättä ja tuoda esille myös kritiikkiä. Lopputulos ei jää mustavalkoiseksi, vaan kuvaa romanit ihmisinä, epätäydellisinä, kuten me kaikki ollaan. Olin jossain määrin yllättynyt, että romaneja kohtaan saatetaan olla näinkin epäoikeudenmukaisia. Heidän näkökulmastaan ei paljon puhuta.

Haluaisinpa tietää, mitä romanit itse ajattelevat kirjasta.

Marja Björkiin tutustuin jo aiemmin kirjalla Puuma. Pidin tästä enemmän kuin Puumasta. Oikeastaan en pitänyt Puumasta paljonkaan.

Palkintoja kahminut Poika alkoi kuitenkin kiinnostaa.

Elif Shafak: Kunnia

Kaikki johtui siitä, että naiset oli tehty hienoimmasta batistista, Naze jatkoi, kun taas miehet oli leikattu paksusta ja tummasta kankaasta. Sillä lailla Jumala oli räätälöinyt nämä kaksi, toinen oli toista ylempi. Eikä ollut ihmisten asia kyseenalaistaa, miksi Hän oli niin tehnyt. Merkitystä oli vain sillä, että mustassa värissä tahrat eivät näkyneet toisin kuin valkoisessa, joka paljasti jopa pienimmän likapilkun. Samasta syystä ryvettyneet naiset huomattiin heti ja erotettin muista kuin akanat jyvistä. Näin ollen kun neitsyt antautui miehelle - vaikka tämä olisi ollut mies, jota nainen rakasti - nainen vaaransi kaiken, kun taas miehellä ei ollut kerrassaan mitään menetettävää.

Kurdien elämäntapaa auki repivä Kunnia on Toprakien sukutarina kolmessa polvessa. Aina alkaen vuonna 1945, pienessä kylässä lähellä Eufratjokea, päättyen 70-luvun Lontooseen.

Päähenkilöitä on niin monta, että aluksi on hankala hahmottaa kuka on kukakin, mutta hyvin kirjoitettu tarina pitää otteessaan, jos vain on kärsivällisyyttä sen matkaan lähteä. Kunnia tarjoaa niin monta tarinaa - ja vielä tarinaa tarinan sisällä, että minun oli ainakin aivan pakko piirtää väliin jo käsitekarttaa jota pysyin luvussa siitä kuka oli kenenkin sisko, täti tai aviomies.

Kenen tarina on mielenkiintoisin? Päähenkilön lailla jylisevän Iskenderin, joka on tumma, tulinen ja varsin karismaattinen, mutta kuitenkin nuori, isätön ja vaikutuksille altis? Vai Iskenderin pikkuveljen, valloittavan Yunus-pojan, joka uskoo hyvää ihmisistä, ja kyselee naiiveja kysymyksiä?

Kirja on nimivihjauksesta päätellenkin kunniamurhista kertova. Sitä se toki onkin, mutta mielenkiintoisemmaksi koin naiskuvan pohdinnan, sekä tietenkin kurdiyhteisön ja länsimaisen kulttuurin kohtaamisen. Kirjan englantimiljöö on kulmikkain ja aidoimman tuntoinen.

Kunniakin tässä on nimenomaan naisten kunnia, jonka säilyminen tuntuu olevan elinehto. Väkivaltaa ja sen määrää sekä julmuutta ei tässä tapauksessa oikein voinut ohittaa olankohautuksella, sillä onhan tämä kirja varmaankin syntynyt halusta tuoda esille juuri se totuus, että kunniamurhia yhä tapahtuu. 

Silti, en voi olla pyörittelemättä silmiäni, miten voi olla niin, että olisi muka kunniallista tappaa oma ns. häväistynyt tytär, joka palaa mönkään menneeltä romanssireissultaan, mutta itse voi miehenä mennä ja tulla ja viettää yönsä kenen tahansa kainalossa. 

Hankala silti sanoa pidinkö tästä hyvän tarinan vuoksi, vai koska syyskelit vihdoin saapuivat ja voin kaivautua vällyjen alle kirjan kanssa tunnelmoimaan. :o Silloinhan kaikki luettu on astetta aistillisempaa. 

Riikka Pulkkinen: Vieras

Teini-ikäisenä viihdyin pohjoisen pikkukaupungin rautatieasemalla, kuuntelin kuulutuksia oudon tyyneyden vallassa: aina voisi astua junaan, herätä toisissa kaupungeissa.

Riikka Pulkkisen Vieras oli minun kirjani jo kahdeksannella sivulla. Ehkä henkilökohtaisista syistä: Tiedän miltä tuntuu, kun haluaa paeta, haluaa astua junaan, matkustaa jonnekin, mistä ei tunne ketään. Sitä en tiedä, onko silloin helpompi olla oma itsensä vai ehkä esittää jotain muuta.

Päähenkilöön Mariaan on siis helppo mennä syvälle. Vaikka Maria on pappi, ja uskonto vie kirjasta aimon palasen, sitäkin korjasi hieman se, että epäilykselle oli annettu sijaa: itse asiassa epäilys oli hyvin suuressa osassa. 

Maria lähtee messun jälkeen. Hänen messussa lausumansa sanat tuntuvat ontoilta, valheelta ehkä, ainakaan hänellä itsellään ei ole niihin uskoa. Taakse jää aviomies ja isä, eikä kirja heihin usein palaa. Lähteminen tuntuu äärimmilleen vedetyn ihmisen viimeiseltä teolta. Siellä on jonkin muututtava, ennen ei takaisin tulla, viestittää kirja.

Menneet kerrokset tulevat hiljalleen pinnalle. Välillä ollaan tässä hetkessä eli Amerikan mantereella, välillä käydään siellä, missä kipu tapahtui ja syntyi.

Minulta tämä kirja kysyi tärkeän kysymyksen. Pahaa tapahtuu ja suru jättää aukkoja, elämä on eittämättä epäreilua, toisille enemmän kuin toisille. Miten selvitä elämästä ilman katkeroitumista, ja mistä luoda uskoa itseensä? Vaikka näinkin kliseinen kysymys on taustalla, kirja ei tunnu vanhalta.

Maria on surussaan yrittänyt pitää itsensä kasassa "väärin" keinoin. Kaikki on hänellä järjestyksessä, hän syö niin ja näin paljon, ei yhtään enempää, takavuosien anoreksia ei minun mielestäni hallinnut kirjaa, mutta siellä se on taustalla. Aivan yhtä kiihkeän ankarasti Maria on ottanut uskonsa.

Kirjassa matkustaminen saa suuren palan. Maria matkustaa koska pelkää. Matkustaa, koska äitinsä ei voi. Matkustaa, koska Suomessa kaikki on pelkkää kuolemaa. 

Moniteemainen kirja olisi jo näistä paloista koottuna hyvä, mutta mukana on myös muukalaisuus. Voi siis ennakkoluuloista Suomeamme, jossa ei ole sijaa erivärisyydelle. Siinä mielessä kirja ei tuonut mitään uutta esille, mutta yritti kyllä koskettaa kyynistäkin.

Minun kokemukseni mukaan me pelastamme täällä toinen toisemme.