Lukas Moodysson: Isän aika

Lukas Moodyssonin Isän ajan päähenkilö Lucas on symppis. Ja vähän ulkona elämästä. Lucaksen vanhemmat ovat eronneet jo hänen ollessaan hyvin pieni. Hän asuu välillä matemaatikkoisän, ja välillä äidin (josta ei kirjassa paljon puhuta) luona. Pojan elämässä tulee vastaan käännekohta, kun isä kertoo hänelle, että hänen on muutettava kokonaan äitinsä luokse. Kenties hän tahtoo suojella poikaa orastavalta hulluudeltaan ja  alkoholismiltaan. Isä ei koskaan pyydä anteeksi, eikä Lucas koskaan vaadi selitystä. Kun isä sitten kuolee sydänkohtaukseen, kysymyksiä jää paljon ilmaan.

Lucas-pojan elämässä hallinnan ottavat pakkoneuroosit ja kuolemanpelko. Yhtälailla kuin hänen isänsä eristäytyi ennen kuolemaansa ja pyrki todistamaan kahjon teoriansa nollasta, (nolla ei ole nolla,) samalla tavoin poika elää piilossa neljän seinän sisällä, seuranaan vain nettishakkipelit kasvottomien vastustajien kanssa. Hänellä on pakkomielle kuolemasta, hän etsii kuolleiden kuvia netistä, käy kävelyllä vain jotta ei kuolisi sydänkohtaukseen, pystyttää teltan kämppäänsä, sellaisen joka ei romahda. Mielenkiintoista on sekin, miksi hän ei uskalla puhua entisestä tyttöystävästään, edes entisistä kavereistaan muuten kuin etukirjaimin. On muun muassa M ja A.  Nekin ovat kaikki menneisyyttä, ja onko tulevaisuutta ollenkaan? Uskaltaako Lucas 'aloittaa' elämisen? Kirjassa Lucas ei juurikaan tapaa ketään muutamaa hotellisiivoojaa lukuun ottamatta, mutta päänsisäistä vuoropuhelua kuviteltujen ihmisten kanssa on paljon. 

Lucas tuntee läheiseksi monet saavuttamattomat henkilöt, kuten vaikkapa Rihannan ja Äiti Teresan. Taisipa siellä olla Dostojevskikin välillä ilmestyä pojan harhoihin. Vain kieli on pieni pettymys. Pisteitä on niin harvassa etten muistanut itsekään aina vetää henkeä välillä. Tietysti se kuuluu asiaan, kun päähenkilön perusmielentila on paniikki. Muutoin en keksi kirjasta moitittavaa.

Lukas Moodyssonin Isän aika on sympaattinen kirja sympaattisen näköiseltä mieheltä.

Jo kirjan päähenkilön nimi herätti epäilyksiä siitä, onko teos kenties omakohtainen. Wikipedian mukaan 'kirja ei ole omakuva mutta sisältää yhteneiväisyyksiä'. Minulle Moodysson oli tutumpi elokuvistaan Fucking Åmål ja Lilja 4-ever. Liljan katsoin jokunen vuosi taaksepäin ja karua tavaraa oli se seksi- ja lapsikauppa. Jostain syystä niistä oli paljon mainintaa tässäkin. Näyttäisi että Moodysson tykkää rankoista jutuista.

 "Avioero kertoo lapselle, että rakkaus, josta olet saanut alkusi, on särkynyt. Alkusi ja juuresi on särkynyt. Sinä olet särkynyt." 

Joonas Konstig: Totuus naisista

Tässä on kirja omistettuna kaikille miehille, joilla on tyttäriä. Tällaista sitä siis tulee luettua päivää ennen äitienpäivää... Oikein ajankohtainen minä. 

On Tapani ja Tiina. Aviopari. Tytär Roosa, joka on lukiossa. Ja vanhempi tytär Ronja. Ronja ja Roosa eivät ole samasta puusta veistetyt siskokset, vaan toiselle sattuu vähän enemmän kuin toiselle. Sitten on Tapanin muovi-bisnes.. Mietin monta kertaa, miksi juuri muovi-bisnes? Onko Tapanin elämä kenties vähän muovista, onko kenties vähän meidän kaikkien elämä?

Vaikka tämä kirja ei ollut minulle omistettu, se oli liikuttava. Koskettava. Käytän molempia sanoja harvoin, enkä oikein osaa sanoa mistä se koskettavuus syntyi, mutta jotenkin Totuus naisista pääsi niskan päälle. En odottanut siltä oikein mitään. En odota suomalaisilta kirjoilta oikein paljoa muutenkaan (anteeksi epäisänmaallisuuteni…) mutta kai se oli sitä miten Konstig osuu niin naulan kantaan.
Kaikille niille, jotka luulevat että tähän kirjaan sisältyy totuus naisista, joudun valitettavasti sanomaan: Kirjan nimi on harhaanjohtava. Ei tässä mitään totuuksia tule ilmi. Siis naisista. Mutta monesta muusta asiasta kuullaan, jos ei totuuksia, niin ainakin vankkoja mielipiteitä.

Miinuksena tulee sitten teinislangi. Se on sitten pelottavaa luettavaa. Jossain paikoin kävi kyllä mielessä että eihän kukaan puhu teiniä noin täydellisesti. Tässä tälläinen kontekstistaan revitty esimerkki:

“Homo jätkä se Kiril.”
“Vittu pihtari, antaa ymmärtää mut ei ymmärrä antaa.”
“Uuu, mä oon liian vittu emo et mä en voi tanssii poloneesii!”
“Olen vähän erilainen!”
“Hyvä vaan ettet tanssi sen ernun kaa.”
“Ei täs nyt viel mikään hoppu tai silleen”, Hande sanoi.
“Vittu niin siistii”,  Miisa sanoi. “Kelatkaa, kaheksantoista.”
“Sit tyyppi ajaa kortin…”
“Todellakin.”
“Voi ei siistii…”
“Kyl me sulle mies saadaan”, Miisa sanoi Roosalle.” Nyt mä vedän vaan prodee ja salaattii täst eteenpän. Tieskö muijat et hedelmät lihottaa? Kyllä. Netis oli, vittu nyt ne kertoo.”

Etkai vaan aliarvioi nuoria ihmisiä, Konstig?

Ja silti juurikin kieli on kirjassa se mikä sitä kyynelkanavaa kutkutti.

Minua henkilöhtaisesti ärsyttää kirjat joissa on stereotypioita. Miehet on sellaisia. Naiset on tällaisia. Mutta en osaa sanoa oliko Totuus naisista sellainen kirja. Haluaisin laittaa sen johonkin lahkoon, mutta ainoa mitä osaan sanoa siitä, on se että pidin lukemastani. Koska välillä raivostutti.