Teatterissa: Urpo, Turpo ja Ihanaa!

    "Jos ei syö kunnolla, jää löysäksi."

Oulun kaupunginteatteri: Urpo, Turpo ja Ihanaa

Ohjaus: Mikko Kouki

Koreografia: Paula Puumalainen

Urpo ja Turpo ovat nallekarhuja, joilla touhua piisaa, sillä aikaa kun lapset ovat koulussa. Mutta mikä kumma on se kaakki, joka eräänä päivänä löytyy lattialta kangasmytyn alta ja sanoo: i-ha-naa!? Käy ilmi että otus on leikkiheppa. Nallekaverukset koettavat opettaa uuden ystävänsä hirnumaan oikein. Mutta onhan se vähän vaikea hirnua hyvin, jos on huonosti ommeltu ja kieli on väärinpäin suussa. 

Yhdessä Mollan ja Barbin kanssa lelujoukko harjoittelee esteratsastusta, löytää itsestään piileviä kykyjä ja lopuksi myös aarteen, joka tosin on vähän erilainen kuin he kuvittelivat. 

Barbi (Elina Korhonen), Turpo (Aki Pelkonen) ja Urpo (Janne Raudaskoski)

Tarinautti lokikirjaan: Kävin kultakutrini kanssa teatterissa. Tyttö, jo konkari näissä hommissa, oli kovin innoissaan, koska heille on eskarissa luettu Hannele Huovin samanniminen kirja. Minä itse en ollut niinkään tohkeissani, näytelmän nimi ei oikein napannut. Mutta sitten esitys alkoi! Ja kyllä meillä oli hauskaa. 

Esitys on täynnä hykerryttäviä oivalluksia ja veikeitä tilanteita. Barbinukesta sukeutuu karateka, nallekarhusta ballerina ja ratsastushatusta maha. Näyttelijät ovat energisiä, ja akrobaattista esitystä on ilo katsella. Eikä juoneenkaan tarvita turhia koukeroita - tilannekomiikka riittää ja puree. Sekä tyttö että äiti pitivät henkilöistä eniten Barbiesta - tyttö siksi kun se oli niin nätti, äiti taas nauroi niin, että hyvä kun ei penkiltä pudonnut.

Erikoiskiitos kuuluu puvustaja-lavastaja Maija Tuorilalle, jonka luoma lastenhuone oli vallan mainio. (Koska kaikki tapahtuu nallekarhujen perspektiivistä, on parsinneulakin heinäseipään kokoinen.) Ja merenpohjan hirviökala oli aivan hervoton! Mulkosilmäinen otus oli samaan aikaan hurja että niin hauska, ettei pieniäkään lapsia pelottanut liikaa. 

Tarinan loppu oli hieman haikea, mutta silti näytelmästä jäi hyvä mieli. Ja nyt on tietysti hetikohta juostava kirjastoon ja lainattava myös se Huovin kirja...

Summa summarum: Loistava kotimainen "toy story", paaaljon parempi kuin ne  animaatiotehtaiden suoltamat kohellukset.

Tarinautti teatterissa: RAJA

"Pelasta minut. Tapa minut."

Oulun kaupunginteatteri: Raja
Ensi-ilta 07.09.2012

Riikka Pulkkisen kiitetty romaani on nyt koettavissa myös näytelmänä: Raja saa tänään kantaesityksensä Oulussa.
Ohjaaja Fiikka Forsmanin dramatisoima rohkea ihmissuhdedraama nostaa esille aiheita, joista arjessa on mieluisampaa vaieta. Näytelmässä etsitään ja uhmataan moraalin rajoja: mikä on oikein ja mikä väärin? Miksi pitää - vai pitääkö- erottaa toisistaan taide ja elämä? Onko se edes mahdollista? Missä menee raja?

Mirjami Kukkola ja Tuula Väänänen

Näytelmässä kulkee rinta rinnan kaksi tasavahvaa punaista lankaa, jotka lähestyvät yhteisiä teemoja -kuolemaa, rakkautta ja moraalin rajoja- vastakkaisista suunnista. Kirjallisuuden professori Anja suunnittelee muistisairaan miehensä armomurhaa, siskontyttö Mari leikkii kuolemalla ja rakkauden tulella. Viaton ihastus äikänopettajaan karkaa käsistä ja muuttuu kielletyksi suhteeksi perheelliseen mieheen. Silminnäkijäksi ja sijaiskärsijäksi joutuu myös kaikista viattomin: opettajan tarhaikäinen tytär.

Näytelmä on intensiivinen ja haastava, eikä vain aiheiltaan. Pieni ja intiimi lava tuo tapahtumat - erotiikan, vihan ja kuoleman - suoraan katsojan iholle. Näyttämö(kin) on paljaaksi riisuttu, lavastusta ei oikeastaan ole - eikä esityslavaa, vain suurehko huone jossa yleisö ympäröi näyttelijöitä kaikilta neljältä puolelta. Näyttämön ja yleisön välillä ei siis ole selkeää rajaa.
Vaikka mitään rajapyykkejä ei lavalta (eikä oikeastaan koko näytelmästä) löydy, kontrasteja riittää ja ne ovat rajuja. Yksi ei tiedä mitä eroa on rakkaudella ja halulla, toinen rakastaa niin paljon että on valmis mihin tahansa, mitä toinen häneltä pyytää.

Tuula Väänänen ja Hannu Pelkonen

Tarinautti lokikirjaan: Olen pitkään ollut varovaisen kiinnostunut Rajasta kirjana, vaikka hieman sen aiheita vieroksuin. Kun kuulin tekeillä olevasta näytelmästä, päätin lykätä kirjan lukemista, jotta voisin kokea kaiken "puhtaalta pöydältä". Olen tyytyväinen ratkaisuuni: dramaattinen tarina imi heti mukaansa, ja kun en tiennyt miten kaikki päättyisi, ei takapuolen puutumista kovalla penkillä ehtinyt edes huomata ennen kuin kaikki oli sanottu ja tehty, ja viimeisetkin aplodit annettu.

Haastavan tarinan dramatisointi oli yllättävyydessään onnistunut ja puhutteleva. Olo oli kieltämättä hetkittäin tukala, kun aivan silmien tasalla mela heilui ja ruma sana sanottiin niin kuin se on! ;) Hieno oivallus oli käyttää henkilöitä toistensa kertojina (saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta toimi hätkähdyttävän hyvin).
Ainut kerrontatekninen ratkaisu, joka minua näytelmässä häiritsi, oli nauhalta tuleva Julianin tyttären ääni. Minusta olisi toiminut paremmin, jos Anninkin ajatukset olisi "lukenut ääneen" toinen henkilöhahmo. Tämä on tietysti vain minun mielipiteeni, mutta minua playback ei aivan vakuuttanut.

Roolisuoritukset olivat kauttaaltaan varmoja, mutta erityisen vaikuttavina mieleeni jäivät Anjaa tulkitseva Tuula Väänänen ja Marin rooliin hienosti heittäytyvä Sanni-Mari Kanto.

Sanni-Mari Kanto ja Timo Pesonen

Summa summarum: Rankka mutta palkitseva draama rakkauden ja kuoleman kaipuusta, valinnoista ja moraalin häilyvistä rajoista.

Viulunsoittaja katolla

"Herra siunatkoon tsaaria ja varjelkoon meitä häneltä." Näin lausuu Anatevkan rabbi musikaalissa Viulunsoittaja katolla - ja viisaasti lausuikin! Valitettavasti Herra ei ehtinyt hätiin ennen santarmien tuloa...
Pieni Anatevkan juutalaisyhteisö elää perinteisiinsä tukeutuen. Ajat ovat muuttumassa, sen saavat kipeästi kokea myös köyhä maitomies Tevje, hänen vaimonsa Golde ja heidän viisi tytärtään, joista vanhimmilla alkaa olla naimaikä käsillä. Mutta aviomiehen valinta ei olekaan ihan niin helppoa kuin ennen, nykyajan nuoriso kun on kovin vaateliasta... Tevjen tyttäretkään eivät tyydy vanhempien valitsemiin sulhasiin, vaan sotkevat koko jutun rakkaudesta vouhottamalla. Miten käy perinteiden - ja miten käy koko kylän?

Tarinautti lokikirjaan: Riipaiseva, hauska, hyvin lämmin ja inhimillisyyttä tihkuva on tämä musikaali, jonka sain kunnian käydä katsomassa ensimmäisten joukossa Oulun kaupunginteatterissa. Oma rakkaussuhteeni Viulunsoittajaan on lyhyt mutta kiihkeä: kymmenisen vuotta sitten katsoin Norman Jewisonin klassikkoelokuvan, ihastuin ja siitä pitäen olen tahtonut nähdä sen livenä. Ja nyt siis toiveeni toteutui! Arvannette, että olin jännittynyt! Kun menee katsomaan tarinaa josta hurjasti pitää, on olemassa suuri vaara että pettyy. No petyinkö? Vastaan...

...että...

EN! Esitys oli juuri niin hieno kuin olin kuvitellutkin, Uotisen koreografiat vaikuttavat ja itse tarina hienosti kerrottu. Suuri kiitos onnistumisesta menee roolituksen nimiin: Karismaattinen Kari J. Ristolainen oli maitomies Tevjenä täysosuma, samoin Anneli Niskanen oli loistava Golde. Muukin miehistö teki roolinsa hienosti, Jerry Bockin kaunis musiikki pääsi oikeuksiinsa, juutalaisten hääilo hulppeine tansseineen todellista iloa silmälle ja sydämelle, puvut kauniita ja ja ja...

Oikeastaan ainoa mistä EN pitänyt oli Tevjen painajaisuni. Siinä mentiin mielestäni vähän yli: meno muistutti paikoin jo b-luokan kauhuleffaa ja volyymi oli niin kaukana kaakossa että sanoista ei saanut selvää. Olihan farssiksiheitto ja rankka liioittelu toki ihan tarkoituksenmukaista Tevjen pikku kepposta ajatellen, mutta olisi asia tullut harvinaisen selväksi vähän vähemmällä infernollakin. Tai ehkä minä vain olen kalkkis! :-D

Niin tai näin, tässäpä oiva tapa viettää ikimuistoinen ilta, itkeä ja nauraa ja ihastella, toki myös vihastella varsinkin näytelmän lopussa joka on niin kirpeä juuri siksi kun tietää sellaista todella tapahtuneen ympäri Eurooppaa... ja jossain muualla sitä tapahtuu tänäkin päivänä... Mutta nyt olen taas vaarassa eksyä aiheesta, en siis enää muuta sano kuin että suosittelen kaikille jotka paikalle pääsevät! Ja ne jotka eivät pääse, voivat lukea Sholom Aleichemin kirjan Tevje, Maitomies. Itsekin aion sen hakea kirjastosta heti kun monilta muilta keskeneräisiltä lukuprojekteiltani ehdin.