Nyt, tänä lauantai-iltana, kun leivät oli kypsennetty ja laatikot hautuivat uunissa, tunsi Hanna vastoin kaikkia järkisyitä itsensä ylenmäärin onnelliseksi. Ikkunoitten lävitse sisälle asti hän tunsi kuinka suuret puut ulkona, poppelit ja piilipuut kuuntelivat. Ja kuinka huutavan linnun sydän puhdistui korkealla sinisessä ilmassa. Ja kuinka hän itse oli vain yksinkertainen väriläikkä mullan ja veden makuisessa tuulessa. Mutta että hän oli avarakatseinen kuin ainakin ihminen, joka pitkän elämän on elänyt valvoen ja rukoillen. Hänen pieni kurtistunut hapan sydänkarpalonsa veti verta itseensä ja paisui. Ja sitten aivan äkkiä hän työnsi puseroaan kaulanrajasta sivummalle ja painoi huulensa olkapäätään vasten. Hiukan hämillään hän nosti päänsä ja katsoi ympärilleen. Häntä melkein pyörrytti, taivaan valkoiset vanupilvet vyöryivät vyörymistään. Ja sitten, laskiämpäriä kantavan Elsan puhahtaessa kuin ylimielinen hirvi, hän suuteli olkapäätään vielä toisen kerran, pitkään ja silmät ummessa. Mutta tuskin hän oli nostanut päänsä kun hän jo juoksi alas mäkeä sahaa kohden.
Eeva Joenpelto: Missä lintuset laulaa
WSOY 1957
Karl Wilen on viisikymppinen sahanomistaja, huoleton naistenmies, jonka suureen taloon on vuosikymmenten varella kertynyt koko joukko "jalkavaimoja" ja näiden lapsia. Naiskatrasta luotsaa vaimoista ensimmäinen, lapsettomaksi jäänyt topakka Kaisa. Vain yksi rakastajattarista, kaunis Signe, sai lopulta tarpeekseen ja lähti, mutta hänen tyttärensä Hanna jäi taloon.
Tarina alkaa, kun Signe kuolee, ja lapsenmielinen Hanna joutuu ensi kertaa kasvotusten elämän kovuuden kanssa. Vaikka Hanna on jo 18-vuotias, ei hän tiedä elämästä mitään: hän on tämän omalaatuisen perheen tynnyrissä kasvattama silmäterä, enkelten nukke, jonka hyvyyden ja puhtauden pitää kirkastaman koko suvun häpeätahrat. Kun Wilenin vanhin poika Lasse, josta piti tulla tuomari ja isänsä ylpeys, ajautuu välirikkoon isänsä kanssa, nousevat Hannaan kohdistuvat nuhteettomuuden paineet sietämättömän korkeiksi.
Hanna koettaa parhaansa miellyttääkseen ja ilahduttaakseen isäänsä, niin kuin hän aina on tehnyt. Mutta tavatessaan lintulammella nuoren tutkijan, Kaukon, Hanna havahtuu tajuamaan oman orastavan naiseutensa, ja Wilenin talon asukkaiden hauras tasapaino järkkyy. Pumpulissa kasvanut Hannakin havahtuu tajuamaan elämän nurjat puolet, ja kauniin kesän mentyä ei mikään enää ole kuin ennen.
Hänen ryhtinsä laukesi, tukka putosi otsalle, silmät tarkkailivat levollisina lintujen rataa. Hannastakin linnut olivat hauskoja, mutta naisena hän piti niistä enemmän siksi, että ne olivat miehelle rakkaita, jos kohta vain velipuolelle. Ehkä hänessä itsessään oli myös niin paljon lintua, laulua ja siipien lyöntiä, ettei hän niitä niin ylettömästi ihmetellyt.
Tarinautti lokikirjaan: "Jos haluatte oppia kirjoittamaan hyviä lauseita, lukekaa Joenpeltoa", hoki äidinkielen opettajamme lukiossa. Mutta minä elin kapinakautta, EVVK, enkä lukenut. Vasta nyt, 13 kotimaista - haasteen kannustamana, älysin ottaa neuvosta vaarin. Ja onneksi otin!
Nyt ymmärrän täysin, miksi rakas ja ärsyttävä äikänopemme niin kovasti Joenpeltoa ihaili. Joudun yhtymään hänen ihailuunsa. Joenpelto kirjoittaa käsittämättömän hyvin, ja totta tosiaan: ne lauseet! Oli aivan hiljaista nyt, olin uinut itsestäni eroon huolekkaat äidit ja lintujen rauhattomat sydämet. Pukeuduin hitaasti, märkä ruumiini, jota ei aurinko yöllä päässyt kuivattamaan, vastusti jokaista vaatekappaletta. Olisinpa lukenut näitä jo nuorena, niin paljon olisin oppinut. Vaan nytpä tiedän, että Joenpeltoa on luettava lisää.
Tarinan tasolla en aivan koko sydämellä rakastunut tähän kirjaan. Jos omalaatuista perhekuviota ei oteta lukuun, kyseessä on melko pitkälti "se tavallinen tarina" - joskin syvällisyyttä ja taitavasti yhteen lomittuvia teemoja löytyy: toisten odotusten todeksi eläminen, katkeruus, perheenjäsenten väliset valtapelit... tässä kirjassa on mistä ammentaa.
Kehuin jo Joenpellon kieltä, mutta hänen ihmiskuvauksensa on myös ylistämisen arvoista. Hahmoista kaikkein mieleenjäävin oli talon matriarkka Kaisa, joka kovan ja laskelmoivan kuorensa alla on ihminen hänkin. Wilenin, hilpeän naistenmiehen ikääntymisen ja haurastumisen kuvaus on myös hieno. Lassen "antikehityskaari" aukesi hieman kankeasti, mutta rakentui lopulta hyvin uskottavaksi ja osuvaksi kuvaksi paineiden ja häpeän alla murtuvasta nuoresta miehestä. Hänen höpinänsä oli kärsittävä, sillä oppineissa ja lukeneissa ihmisissä oli paljon sellaista, mikä tavallista järki-ihmistä ärsytti ja raivostuttikin, lapsellisuutta ja yksinkertaisuutta ja ihmisten mielipiteitten pelkoa.
Hanna on samaan aikaan vahva että heikko, viaton muttei liian täydellinen: häneen on vaikea olla kiintymättä kuin omaan tyttäreen. Hannan rakastettu jää sen sijaan melko ohueksi, niin kuin usein näissä "love stoyryissa" toiselle osapuolelle käykin.
Kirjan kerronnassa aluksi häiritsi Joenpellon käyttämä vaihtuvan näkökulman tekniikka. Kaikkitietävästä kertojasta hypätään Hannaan ja takaisin, ja lopuksi vielä Kaisaan. Täytyy kuitenkin myöntää, että Finlandia-palkinnonkin napannut kirjailija tietää, mitä tekee. Näkökulmanvaihdot tuovat syvyyttä tarinaan ja toimivat myös "teknisesti" hyvin. Suviyön huuma saa aivan uuden intensiteetin nuoren tytön itsensä kuvaamana, samin vanhenevan naisen hiljaiset mietteet punovat yhteen kirjan johtolangat mieleenpainuvaksi lopuksi. Päädyn sanomaan samaa kuin opettajani taannoin: lukekaa Eeva Joenpeltoa, ihmiset! Minäkin palaan varmasti hänen pariinsa, heti kun kaikilta hauskoilta haasteilta ehdin.
Hanna oli aina elänyt talossa, jossa rakkaus ja sen seuraukset olivat aina silmissä. Hänen oma äitinsä oli vajonnut sen helpoksi uhriksi, eikä kukaan ollut säästellyt sanoja kuvatessaan sen lyhyyttä ja rumuutta. Rakkaus oli heidän kadotuksen luolansa, rakkaus oli piiska ja rakkaus oli verta ja maata.
Mutta Hannalle se oli kuin ohut huntu, tunnelma täynnä arkoja ja suloisia aavistuksia, marmorinkaltaisia jäseniä ja aaltojen hiljaista lähestymistä. Se oli kaunista leikkiä, jolla ei ollut loppua.
Summa summarum: Kuinka ihmisen sydän vanhetessaan käpristyi ja kuivui kokoon, tuli kovaksi, kylmäksi ja ikäväksi, niinkuin Kaisakin oli eräänä yönä hänelle valittanut. Silloin Hanna ei ollut ajatellut sitä hiukkaakaan, mutta nyt hän ymmärsi että sama käpristyminen, kuivuminen ja koveneminen uhkasi jokaista ihmistä, ja useinkin juuri niitä parhaimpia.
Haikea kasvu-ja rakkaustarina häkkilinnusta, joka tahtoi lentää.
