Trooppista vapausälyä ja maagista epärealismia kotimaiseen tapaan

Ajatus kaiken työn kieltämisestä on saanut yhä vahvempaa kannatusta. Tämän näkemyksen mukaan, jonka myös itse allekirjoitan, työ tulisi nähdä vaaralliseksi ja vammauttavaksi leikin perversioksi. Ammatti on sairauden kaltainen tila, joka rajoittaa siihen samaistuvan henkilön ihmissuhteita, ajattelua ja mielikuvitusta ja antaa vastineeksi vain valheellista turvallisuutta sekä illusorista yhteenkuuluvuutta. --- Komitea tulee jatkossa kiinnittämään nykyistä enemmän huomiota ajatuksellisesti ja mielikuvituksellisesti kuihtuneiden ryhmien kuntoutukseen.

Eero Riikonen: Pommetiikan perusteita

Loki-Kirjat, 2000

Eräänä päivänä joskus 2040-luvun alussa nimettömäksi jäävä asiantuntija saa salaperäiseltä Arkielämän taiteen komitealta toimeksiannon: hänen tulee tuottaa "arkielämän taidetta ja hyväileviä todellisuuksia koskevia käytännöllisiä projektiehdotuksia." Asiantuntija käy tarmolla toimeen,  visioiden uusia kiehtovia tieteen ja taiteen muotoja, kuten sateen estetiikka, poetiikka ja fysikaalinen erotiikka sekä optimistisen pyöräilyn aineistohanke. Trooppisen vapausälyn lisäämiseksi on hänen mukaansa myös välttämätöntä ryhtyä mm. seuraaviin kiireellisiin toimiin:

- Vuosittain järjestettävien säätiedotuksista nauttimisen kouluttajakoulutusten laatua tulee kehittää ja määrää lisätä

- Grillauksen yhteydessä on kaihdettava korostetun järkeviä puheenaiheita

- Vuosisatainen päiväuniperinne on jo pahasti rapautunut. Myös lakanoihin, patjoihin ja vuodevaatteisiin liittyvä aito herkkyys on katoamassa. Päiväunien ja vuodevaatekokemusten arvon palauttaminen sekä sopivan iltapäivävalaistuksen järjestäminen (huoneiden hämärtäminen!) ovat äärettömän ajankohtaisia haasteita.

- Lämmin tuuli on hyvinvoinnin keskeinen edellytys. Asiat tulee järjestää niin että henkilö, joka katsoo kärsivänsä lämpimän tuulen vajauksesta voidaan lähettää erityistuen avulla seudulle, jossa vajavuutta on mahdollista vähentää. Henkilöllä tulee aina olla mahdollisuus valita kohdepaikkakunta ja matkustusajankohta itse. Koska lämpimään tuuleen liittyvät tarpeet ovat yksilöllisiä, päätöksenteossa tarvitaan joustavuutta ja hyväilevää neuvottelutyyliä.

- Jotakin. Se on minusta kaikkein kaunein sana. Tietämättömyyden kaunis hedelmä.

Tom Franco: Tropical joy

Aiheestaan vilpittömän innostunut asiantuntija alkaa suunnitella oivalluksistaan kirjaa. Kirjoittajan löydettyä sisäisen tropiikkinsa kirjaprojekti saa kuitenkin uusia ja yllättäviä suuntia, ja sukset Sisäisen Kustantajan kanssa alkavat mennä yhä pahemmin ristiin. Kirjoittajalla on näet vahva halu pukata ilmoille kirja, joka rikkoo johdonmukaisuuden kaavoja mahdollisimman monella tavalla. Sisäisen kustantajan mielestä puolestaan "voisi olla hyödyksi jos myöntäisit, että olet harhautunut, katkera ja yksipuolinen."

Tarinautti lokikirjaan: Olen aiemmin avautunut blogissani klemmareiden käytöstä. Tämä kirja on oma personal bestini: klemmareita kului peräti 41! (Saavutuksen suuruutta ei ainakaan vähennä se, että sivuja koko kirjassa on 123). Tästä voittekin jo päätellä, että pidin kirjasta. Paljon. Pidin, suorastaan rakastin, vaikka -tai koska- koko jutussa ei ollut sen enempää päätä kuin häntää. Harvoin saa lukea näin riemastuttavaa, hyväntahtoista arkipäivän anarkismia jossa on enemmän kuin ripaus ironiaa seassa. Taisin ahmia kirjan turhankin nopeasti: tällaiset kirjat ovat parhaimmillaan hitaasti naukkailtuna, ei kerralla ahmaisten niin kuin tulin tehneeksi. Oli miten oli, tämä on minun Täydellinen kesälomakirjani, jonka klemmaroituja sivuja takuulla selailen taajaan :)

Olen aina ymmärtänyt, että arkielämän taide ja hyväilevä tulevaisuus liittyvät tiukasti toisiinsa. Tulevaisuus on nimittäin tausta, joka vaikuttaa kaikkeen. Hyväilevän tulevaisuuden sijasta pitäisi ehkä mieluummin puhua "kutkuttavasta tulevaisuudesta". Hyväilevien asioiden myötä nimittäin syntyy usein kutkuttava tunne.

Henri Rousseau: The Dream

Summa summarum: Asiantuntijoihin uskottiin vielä 2000-luvun alussa yleisesti.  ~Peruskoulun intuitiivisen historian oppikirja (Nautinnon historian työryhmä 2040) ~

Kurt Vonnegut: Jumala teitä siunatkoon, Herra Rosewater (eli Helmiä sioille)

- Sinä siis voisit yhä väitellä Eliotin puolesta? 

- Voisin. Ellen saa mitään muuta selvitetyksi tänään, tulkoon ainakin tämä asia selväksi: se mitä Eliot tekee on oikein. Se mitä hän tekee on kaunista. Minä vain en ole kyllin vahva ja kyllin hyvä olemaan enää hänen rinnallaan. Vika on minun.

Tuskaisen hämmentynyt ja sitten avuton ilme levisi senaattorin kasvoille. - Sano minulle edes yksikin hyvä asia niistä ihmisistä joita Eliot auttaa.

- En voi.

- Niin minä arvelinkin.

- Se on salaisuus, Sylvia sanoi puhumaan pakotettuna mutta toivoi että keskustelu asiasta päättyy siihen. Käsittämättä lainkaan kuinka armoton oli senaattori jatkoi ahdisteluaan. - Sinä olet nyt ystävien seurassa - jospa kertoisit meille mikä se suuri salaisuus on.

- Salaisuus on se että he ovat ihmisiä, Sylvia sanoi.

Kurt Vonnegut: Jumala teitä siunatkoon, Herra Rosewater eli Helmiä sioille
Tammi 1972
Alkuteos: God Bless You, Mr. Rosewater or Pearls Befor Swine, 1965

Eliot Rosewater on hävyttömän rikas, menestyneen sukunsa suuren omaisuuden perijä jonka hallussa on yllin kyllin sekä rahaa että valtaa. Sukulaisten kauhuksi Eliot ei kuitenkaan suostu tyytymään kohtaloonsa, vaan ottaa tehtäväkseen auttaa ja rakastaa niitä, joita kukaan muu ei rakasta: tarpeettomia ja hyödyttömiä, epäonnistuneita ja heikkoja.

Nuori lakimiesnilkki Norman Mushari näkee tilanteessa mahdollisuuden hyötyä. Hän päättää hankkia todisteita, että Eliot on hullu. Mutta onko Eliot hullu, vai pyhimys - vai hullu pyhimys? Oli miten oli, kaupungin  luuserit palvovat auttajaansa, joka antaa heille kaiken mitä he tarvitsevat: rakkautta ja rahaa.

- Ehkä teistä on vitsikästä levitellä julisteita sellaisten ihmisten kustannuksella jotka aikovat tehdä itsemurhan.
- Aiotteko te?
- Entä jos aikoisinkin?
- Minä en ainakaan kertoisi teille niistä ihastuttavista asioista joiden vuoksi minusta kannattaa elää. 
- Mitä te sitten tekisitte? 
- Pyytäisin teitä mainitsemaan pohjahinnan josta suostutte elämään vielä viikon.
Hiljaisuus.
- Kuulitteko mitä sanoin?
- Kuulin.
- Ellette ole aikeissa tappaa itseänne, pyytäisin teitä sulkemaan puhelimen. Joku muu voi yrittää soittaa.
- Te taidatte olla hullu.
- Tehän tässä haluatte tappaa itsenne. 


Eliotin isä, senaattori Rosewater on syvästi pettynyt poikaansa. Sylvia-vaimo taas rakastaa ja ihailee miestään, mutta elämä hullun pyhimyksen rinnalla on hänelle liikaa: hän saa hermoromahduksen ja polttaa poroksi paloaseman, josta on Eliotin mission myötä tullut heidän kotinsa. Lääkärin määräyksestä Sylvian on vastedes pysyttävä erossa Eliotista, jota yhä rakastaa yhtä kiihkeästi kuin Eliot häntä.

Kurt Vonnegutin terävä kynä uppoaa suoraan kapitalismin ja ihmisen ahneuden ytimeen. Eriarvoisuus, omahyväisyys ja koko yhteiskunnan arvoperusta saavat kyytiä tässä hirtehisessä tarinassa.

"Kertokaa minulle, tohtori - kertokaa kaikkein pahin. Mihin Eliot kohdistaa seksuaalisen energiansa?"

"Utopiaan", hän sanoi. 

Tarinautti lokikirjaan: Tämä oli ensimmäinen Vonnegutini. Pidin ja en pitänyt siitä: se ärsytti, häiritsi, hämmensi ja rasitti - ja samalla riemastutti, pisti mietteliääksi ja herkisti. Varsinkin Sylvian sisäinen kamppailu omantuntonsa kanssa tuli lähelle ja kosketti. Vonnegut kuvaa tätä ristiriitaa nerokkaasti. Sylvian lääkäri pohdiskelee omaa "onnistumistaan" potilaan parantamisessa näin:

Minusta ei tuntunut järkevältä --- vapauttaa rouva Z:n äänekästä omaatuntoa. En myöskään voinut pitää tyydyttävänä ratkaisuna hänen päästämistään sairaalasta sydämettömänä kuin Ilse Koch. Asetin siis hoitotoimenpiteideni päämääräksi pitää hänen omatuntonsa vangittuna mutta raottaa vankityrmän luukkua juuri sen verran, että vangin parkuna olisi hyvin heikosti kuultavissa. Yrityksen ja erehdyksen kautta kemoterapiaa ja sähkösokkia käyttäen onnistuin tässä. En ollut ylpeä, sillä olin rauhoittanut syvästi tuntevan naisen tekemällä hänestä pinnallisen.  Olin padonnut maanalaiset virrat jotka yhdistivät hänet Atlanttiin, Tyyneenmereen ja Intian valtamereen ja saanut aikaan sen että hän tyytyi olemaan metrin levyinen ja kymmenen sentin syvyinen kloorattu ja siniseksi maalattu kahluulammikko.

Mikä lääkäri!

Mikä hoitotapa!

Kaiken kaikkiaan Jumala teitä siunatkoon, Herra Rosewater oli haastava ja palkitseva lukuelämys. Tämä ei missään nimessä jää viimeiseksi Vonnegutikseni. (Jos joku osaa ja haluaa suositella, ei muuta kuin kommenttia kehiin.)

 Summa summarum:

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori

"Juodaan Italialle! Vasile ehdotti. "Fiatien Italialle!" 
"Venetsian ja siltojen Italialle!"
"Sinun ja minun Italialle!"
"Meidän Italiallemme, jota on vain yksi, mutta joka on jokaiselle erityinen ja ainutlaatuinen, niin kuin voi olla ainoastaan nainen, jota todella rakastat!"
"Italialle! Eläköön Italia!"
Taivaallinen traktori rämisi ja kauhoi hiljalleen propelleillaan pilvenhattaraa ja ystävykset torkahtivat.

Vladimir Lortšsenkov: Lentävä traktori
Karisto 2013
Alkuteos: Vse tam budem, 2008
Suomentanut: Veera Minkin

Jossain päin Moldovaa on Largan kylä. Elämä siellä on sellaista kuin kaikkialla maassa: kurjaa. Köyhyys riivaa, epäsopu ja katkeruus rehottavat, tulevaisuutta ei ole, eikä rahaa. Mutta on heillä sentään jotakin: unelmien Italia, maa jossa maito ja hunaja virtaavat suoraan suuhun. Eipä ihme, että sinne tahtovat kaikki.

Largalaisista innokkain Italiaanlähtijä on Serafim, joka muista poiketen rakastaa Italiaa sen itsensä vuoksi. Hän haaveilee museoista ja pitkistä promenaadeista Rooman kapeilla kaduilla, kun taas hänen kylänmiehiään kiinnostavat enemmän Fiatin tehtaat. Mutta Italiaan ei niin vain mennäkään, ei ainakaan jos on Moldovasta kotoisin. Sitkeät largalaiset kuitenkin yrittävät, eivätkä heidän keinonsa lopu kesken: joku tienaa rahaa myymällä munuaisia (omiaan), toinen rakentaa lentävän traktorin, kolmas pistää pystyyn ristiretken - tai kaksi.

Trollikka kesti kolme ristisaattoa, minkä jälkeen selvisi, että saatana oli suonut neuvostovallalle hyvien satojen lisäksi myös tarpeeksi sähköä. Ja ilman sähköä, kuten kävi ilmi, ei trollikka kulkenut.

Moldovalaisten uskoa ja toivoa ei kuitenkaan horjuta mikään: Italia on heille maa, johon kannattaa pyrkiä, vaikkei toivoa perille pääsystä olisi. Lopulta herää kysymys, onko koko Italiaa olemassakaan, vai onko se silkkaa satua?

Tarinautti lokikirjaan: "Kynä on miekkaa mahtavampi." Tämä vanha totuus pitää paikkansa, etenkin kun kynänvarressa on Lortšenkovin kaltainen irvileuka. Palkittu moldovanvenäläinen kirjailija ei kumartele kuvia eikä säästä ketään: pilkkakirves heiluu armotta ja osuu tappavan tarkasti. Kun köyhä kansa pyrkii kohti parempaa, veri roiskuu ja ruumiita syntyy. Hulvattoman tarinan alla on terävää kritiikkiä niin yhteiskunnan kuin ihmisluonteenkin heikkouksia kohtaan. Vastapainoksi kirjailija heittäytyy välillä ylitsevuotavan lyyrisen, vertauksia pursuvan kuvakielen virtaan.

"Anna kattilalle hieman aurinkoa auringonkukkaöljystä, voitele sen arvet, ja heti kun öljy on kuumaa, sirottele joukkoon jauhoja, kaada sekaan lihaliemi, joka on vahvaa kuin sydän kylänmiehellä, joka ei osaa rakastaa sanoin vaan teoin, lisää pontikka ja paloiteltu omena. 
Kun kastike kiehuu, kaada se munuaisten päälle ja anna näiden uida siinä, anna niiden jäähtyä ja imeytyä." 
"Ja sitten", Nastja kirjoitti, " suutele käsiäsi siitä hyvästä että ne tekivät ruoan, ja itke.

Lentävän traktorin maailmankuva on lohduton, jopa kyyninen, ja uskomattomimmillaankin kirjassa on mukana inhorealistinen sävy. Mitään Misery litiä kirja ei kuitenkaan ole, siitä Lortsenkov ottaa pesäeron maagisrealistisella tyylillään sekä huumorillaan, joka on pikimustaa ja vähintäänkin mauttoman rajoilla, mutta samalla vastustamattoman hullunkurista ja outoa. Minun makuuni Lentävä traktori oli turhan makaaberi. Mutta mustan huumorin ystäville tämä kirja on yhtä juhlaa.

Summa summarum: Asialle siunauksen antaneen papin ja muutaman kyläläisen läsnäollessa ystävykset kaivoivat traktorin haudan auki ja ottivat rististä pois laatan, jossa luki: "Maataloustraktori. Muistaen ja rakastaen. 1980-2004". Hulvaton, armoton tragikomedia kaikilla mausteilla.

Johannes Lahtinen: Alku (eli 4,1/2 miljoonan vuoden rakkaustarina)

- Sinä olet minulle kuin kevään ensimmäinen sade, Aatami sanoi, mutta sen sanominen tapahtui liian aikaisin: Kurkunkansi ei ollut vielä laskeutunut ja kieli oli liian pitkä. Resonanssitila jäi ahtaaksi, puhekielen vaatimia äänteitä ei syntynyt ja suusta tuli pelkkää mölinää.

- Sinä olet kinsteripensaan varjo, Aatami huusi, - juomapaikan raikas vesi, virvoittava tuuli, mutta sanat takertuivat henkitorveen, sotkeentuivat pitkään kieleen ja pulpahtelivat ulos murahduksina, kiljahduksina ja läähätyksinä. 

---

Johannes Lahtinen: Alku, eli 4 /1/2 miljoonan vuoden rakkaustarina

Gummerus 2013

Alussa oli akasia, Aatami  ja muutama muu: täti X&X ja Leskirouva Earth, setä X&Y ja J*H*V sekä Aatamin hellimpien tunteiden kohde: Mitokondrio-Eeva. Kun suuri metsäpalo pakottaa heimon sopeutumaan elämään maan pinnalla, alkaa ihmiskunnan tarina, josta tuleekin melkoinen saaga. Aivojen kasvaminen ei ole pelkästään iloinen asia, eivätkä kaikki katso kehitystä yhtä suopein silmin. Miljoonien vuosien saatossa ehtii tapahtua yhtä ja toista: keksitään kieli ja taide ja uskonto, kesytetään koira, opitaan viljelemään maata ja sotimaan. Mutta mitä tuumaa Aatami tästä kaikesta? Kun kehitys kehittyy, onko ihmisenä olo yhtään sen helpompaa kuin ennen?

Johannes Lahtisen esikoisromaani on  veijariromaani ihmisen evoluutiosta, älykkyyden synnystä... ja (joittenkin mielestä) sen tuhosta.

Ihmiskunta kärsi kasvukivuista.  Ja millaisista kasvukivuista! Niihin verrattuna Urin ja Mrin yölliset jalkasäryt eivät olleet yhtään mitään. Aivot paisuivat kallon sisällä kuin hiivataikina ja työnsivät edellään kallon luita, jotka paukahtelivat ja rusahtelivat liitoskohdista. Milloin kasvoi otsalohko, milloin taas takaraivo valtasi lisää tilaa pikkuaivojen kasvaessa. Aivot olivat yhtä suurta kiljuvaa hermokimppua.

Tarinautti lokikirjaan: Sain tämän kirjan arvostelukappaleena, ja suhtauduin siihen ristiriitaisin odotuksin: en ole suuri satiirien ystävä, elleivät ne ole todella nerokkaita - ja todella nerokkaita satiireja on ymmärrettävästi jokseenkin vaikea kirjoittaa. Kirjan idea kuulosti kuitenkin sen verran kunnianhimoiselta ja hauskalta, että päätin ihan puhtaasta uteliaisuudesta ottaa riskin. 

Ja kuinkas kävi? En sanoisi Alkua nerokkaaksi, mutta siitä huolimatta viihdyin sen parissa yllättävän hyvin. Tosin viimeinen kolmannes alkoi jo paikoin hieman puuduttaa, ja muutamat kehityksen virstanpylväät maistuivat hieman pakkopullalta (olihan esim. lakien ja maanviljelyn synty pakko mahduttaa ihmiskunnan tarinaan). Lahtisen kynä ei siis aivan koko aikaa säkenöinyt yhtä kirkkaasti. Mutta kokonaisuutena Alku oli onnistuneempi ja hauskempi kuin odotin. Huumorin alta löytyi myös sitä ehtaa satiiria, jota kirjalta toivoinkin. 

- Meidän on osattava elää inhimillisyyden kanssa.

- Ja odotettava. Odotettava että meille kehittyy estokoneisto, joka estää meitä vahingoittamasta toisiamme. Samanlainen kuin on susilla tai hyeenakoirilla tai muilla pedoilla joilla on luonnostaan käytössään tappavat aseet.--- Siihen voi mennä aikaa, mutta se tapahtuu. Tietenkin se tapahtuu. Muutenhan kaikki olisi ihan hullua.

Vain Aatami jäi seisomaan paikalleen, eikä oikein tiennyt mitä oli tapahtunut.

Alku on blogattu muuallakin. Ilselän Minnalle tuli mieleen Calvinon Koko kosmokomiikka, Jori puolestaan piti kirjaa piristävän erilaisena, joskin anniltaan laihanlaisena. Annami ei pitänyt kirjaa loistavana, muttei myöskään huonona.

Summa summarum: Minä haluan hedelmäpuumetsikköni takaisin. Minä haluan vain kävellä sinne ja ojentaa käteni ja poimia mitä tarvitsen. Satiirinen "pikakelaus" halki historian, ihmiskunnan hamasta aamuhämärästä aina meidän aikaamme saakka. 

P.S. Taas tuli tehtyä aikamatka. Ajan tuolla puolen oli mukava piipahtaa!

J.K. Ihalainen: Primitiivinen raha

Pienikokoisilla kivillä suoritettiin arkisempia ostoksia. Lautasen kokoisella perhe elätti itsensä kuukauden. Vakavaraisempi rouvashenkilö tarvitsi kolme orjaa kantamaan kiviä mennessään ostoksille markkinoille. Suurimpia kiviä säilytettiin talojen ulkopuolella, ja varkaudet olivat harvinaisia.

J.K. Ihalainen: Primitiivinen raha

Palladium Kirjat, 1996

Yap-saaren reikäkivet, kwakiutl-intiaanien omaisuuskirveet, kiinalaiset aavenpäärahat, joilla tukittiin vainajan sieraimet, etteivät epätoivotut henget voisi muurahaisten muodossa tunkeutua kuolleitten rauhaa häiritsemään. Primitiivisiksi kutsutuissa kulttuurissa rahajärjestelmien kirjo on yllättävän suuri, yllättävän järjestelmällinen, yllättävän vanha ja samaan aikaan yllättävän nuori. Rahan itseisarvokaan ei ole yksiselitteinen; siihen saattaa liittyä esim.rituaalisia ja/tai sosiaalisia merkityksiä. Naimaraha, veriraha, erikoistuneet rahat joilla sai ostaa vain jotakuta tiettyä tuotetta... On hivenen surkuhupaisaa ja vähintään yhtä lohdullista nähdä, että me postmodernit ihmiset emme ole ainoita, jotka ovat saamaan raha-asiansa sikin sokin ja sekaisin.Jo valuuttojen määrä ja niiden käyttömuodot on tupaten täysi runsaudensarvi... vai pitäisikö sanoa Pandoran lipas?

Miehenkorkuinen kivi vastasi arvoltaan kokonaista kylää tai maatilaa, ja kahdenmiehenkorkuinen oli korvaamaton. Tällaisia kiviä eivät omistaneet koskaan yksityiset, vaan kyläkunnat. (Yap-saari)

 Käypää valuuttaa ovat olleet myös mm. kapakala, mehiläisvaha, silkki, sokeri, viina, vihollisen pääkallot, koiran kulmahampaat ja orjat. Toisaalta primitiivinen raha voi olla myös mielikuvituksellista ja  varallisuutta on osoitettu tavoilla, jotka ensi hätään kuulostavat oudommilta kuin oikeastaan ovatkaan: esimerkiksi kwakiutl-intiaanien yhdyskunnassa rikkautta mitattiin sillä, kuinka paljon omaa omaisuuttaan kykenee tuhoamaan.  Tyynenmeren Aurora-saarella valuuttana puolestaan toimivat kärvennetyt matot. "Kaikista näkemistäni rahan muodoista tämä on taatusti erikoisin, sillä sitä ei voi kantaa, eikä sitä koskaan siirretä, ei edes silloin kun se siirtyy omistajalta toiselle", pohdiskeli Coote vuonna 1883. Ei ehkä niinkään erikoista enää tänä päivänä, kun taivaan tähtiäkin voi "ostaa" nimikokseen. 

Tutuimpiin primitiivisiin rahoihin kuulunevat oravannnahat ja Tyynenmeren saarten simpukat. Muita "klassikoita" ovat jade-, kulta ja kupariesineet, työkalut ja suola.

 

Intiaanien jadekirvesrahoja

Tarinautti lokikirjaan: Esihistoria ja kansantieteet ovat aina olleet sydäntäni lähellä, taloustiede  ei niinkään. Tartuin kirjaan, koska toivoin saavani laajempaa perspektiiviä kysymykseen, miten kokonaiset kansakunnat ovat onnistuneet ajatutumaan finanssikriiseihn. Primitiivinen raha tavallaan auttoi, tavallaan ei. Se ei edes yrittänyt vastata kinkkisiin kysymyksiini, sen sijaan se kyllä auttoi pohtimaan vastauksia itse.

Kuvaukset eri kulttuurien rahajärjestelmistä pistivät  pohtimaan rahan syvintä olemusta, ennen kaikkea sen arvoa. Erityisesti silmään pisti naisen "halpuus" verrattuna vaikkapa orjaan tai karjaan. Nicaraguassa kahdeksalla kaakaopavulla sai naisseuraa yöksi, Uudessa-Guineassa kymmenen kaurisimpukkaa vastasi arvoltaan nuorta naista - tai täysikokoista sikaa.

Egyptiläisia korurahoja (pronssi ja metalli)

Kiinnostavuudestaan huolimatta kirja oli suppeudessaan pienoinen pettymys. Valuutat esiteltiin aakkosjärjestyksessä, joten jälkimaku oli melkoisen sekava. Antoisampaa olisi ollut, jos vaikkapa kunkin kulttuuripiirin rahajärjestelmiä olisi tarkastaltu erikseen. Nyt kirja tuppasi jäämään kuriositeettien luetteloksi, ja kuvituskin oli niukempaa kuin olisin toivonut. (Kyseessä on epäilemättä budjettikysymys. Seikkaperäisempiäkin julkaisuja aiheesta toki on tehty, mutta valitettavasti ei suomeksi.)

Summa summarum: Länsi-Intian saarilla syrjäytti sokeri 1600-luvun puolessa välissä tupakan valuuttana. Sokeri oli tuolloin ainoa raha Barbadoksella, Antegossa, Jamaikalla ja muilla Karibian saarilla. Kotona kiroamisesta aamu-ja iltarukouksen aikana joutui isäntä maksamaan kaksi kiloa sokeria, kun palvelijalle riitti yksi kilo. 
Suppeudestaan ja sekavuudestaan huolimatta suosittelen kirjaa niille, joita kiinnostaa rahan suuri mysteeri.

P.S. Primitiivinen raha pääseekin heti paikalla näyttämään kyntensä: lunastan sillä "jatkomatkalipun" Kansankynttiläin toivioretkelle kohti sivistyksen valoa (kategoria "Talous ja kuluttaminen"), ja kaupan päälle ylenen Aikamatkan matruusiksi. Kategoriaksi valitsen Muinaisilla poluilla - vaikka kaikki primitiiviset kulttuuripiirteet eivät olekaan kovin muinaisia; esim.vielä 1400-luvulla Islannin ja Englannin kauppasuhteiden lähes ainoa valuutta oli kuivattu turska.

Saamelaisten päivänä: Annica Wennströmin Lapinkylä

Ymmärsin täsmälleen. Hän ei kestänyt häpeää ja syyllisyyttä. Niin kävi monille. Itku, iäisyyksiä vanha itku tihkui vuosikymmenten takaa. Me olimme jämähtäneet siihen itkuun.

Annica Wennström: Lapinkylä
Bazar 2012
Alkuteos: Lappskatteland, 2006
Suomentanut: Outi Menna

Vuonna 2002 nuori nainen saapuu Kaarasjoelle, saamelaisalueen sydämeen. Hän on tullut etsimään juuriaan, selvittämään vintiltä löytyneiden kengänpaulojen tarinaa, ymmärtääkseen sukunsa salaisuuksia ja niiden kautta itseään. Mutta ihmiset välttelevät, pelkäävät, häpeävät, kukaan ei halua puhua. Nainen huomaa törmänneensä vuosisatoja vanhaan hiljaisuuden seinään. Hitaasti paulojen salaisuus alkaa kuitenkin ratketa, ja neljän sukupolven naisten tarinoista kasvaa väkevä kertomus saamelaisuudesta, äideistä ja tyttäristä, elämäntavasta jolle modernisoituvassa yhteiskunnassa ja muuttuvassa maailmassa on yhä vähemmän tilaa. Häpeä on suuri voima: yksi toisensa jälkeen suvun naiset vaikenevat menneisyydestään, kieltävät alkuperänsä, siirtäen häpeän ja juurettomuuden perintöä sukupolvelta toiselle.

Olin halunnut usein puhua siitä siskoni kanssa. Siitä miten omituista on, ettei tunne lainkaan omaa äitiään. Siitä että on äiti, joka on olemassa vain lihana ja verenä. Muistan kyselleeni vielä silloin kun olin pieni, yrittäneeni puhaltaa henkeä tyhjään ruumiseen. Mutta lopulta lakkasin kysymästä. Annoin periksi.

Through Their Eyes: Military Archive by James Payne

Tarinautti lokikirjaan: Hyvää, sanoi saamelainen, kansallispäivää! Tänään 6.2. juhlitaan saamelaisuutta, ja meidänkin maassamme päivänsankareita on liki yhdeksän tuhatta. Juhlan kunniaksi halusin blogata juuri Lapinkylästä, sillä se avaa hienon, pitkän perspektiivin saamelaisten historiaan: neljän sukupolven tarinassa matkataan 1860-luvulta nykypäivään asti. Saamelainen identiteetti (tai oikeastaan sen puute) on kirjan ydinteemoja, jota Wennström käsittelee sekä taidolla että tunteella. 

Ajoittaisesta kielen kömpelyydestä huolimatta kirja vei mukaansa, eikä kiinnostus missään vaiheessa lopahtanut kesken. Henkilöistä voimakkaimmin puhutteli suvun "kantaäiti" Njenna, jonka varaan kirjan jännite rakentuu. 2000-luvulle sijoittuva minäkertoja jäi naisista laimeimmaksi. Hänen tehtävänsä kirjassa tuntuikin olevan lähinnä tuoda tarinaan nykyihmisen perspektiivi ja koota palaset yhteen; kokonaista persoonaa hänestä en saanut.

Kokonaisuutena nautin kirjasta kovasti. Erityisen kiinnostavaa oli tutustua itselleni vieraimmaksi jääneeseen saamelaisryhmään, etelän metsäsaamelaisuuteen. (Kuulun itse tunturisaamelaisiin, ja oli kiehtovaa vertailla "omaa" saamelaisuuttani Njennan kulttuuriin. Löysinkin paljon sekä yhtäläisyyksiä että eroja. Eniten samaa oli mytologiassa: tarinat staaloista ja maahisista kuuluivat minunkin lapsuuteeni. Kieltä en ymmärtänyt muuta kuin arvauspohjalta: moni sana oli samankaltaisehko, mutta ilman asiayhteyttä en olisi osannut arvata oikein. Sanastoon en sentään joutunut turvautumaan.)

Pidin siitä, että toisin kuin monissa ei-saamelaisten kirjoittamissa kirjoissa, Wennströmin kirjassa saamelaisia ei rypistetä yhdeksi, yhtenäiseksi ryhmäksi, vaan saamelaisyhteisöjen väliset ja sisäiset jännitteet saavat näkyä: Katselin ympärilleni. Täällä saamelaiset siis taistelivat suuryhteiskuntaa ja toisiaan vastaan. Tunturisaamelaiset vastaan metsäsaamelaiset, norjankieliset vastaan saamenkieliset, naiset vastaan miehet, poronomistajien muodostama aristokratia vastaan poroton saamelainen rahvas.

Häpeän ja pelon vastapainoksi saamelaiseen perintöön sisältyy kuitenkin myös paljon viisautta, sisäistä rikkautta ja voimaa.

He kuuntelivat lintuja, katselivat taivasta, viestivät toisilleen hiljaisuuden avulla. Kysy paikalta, isoäiti sanoi, pyydä paikalta lupaa, tallaa elämää varovasti, jaa yltäkylläisyydestä näkymättömille. Ole hiljaa.

Artist: Przemysław Tymiński

Summa summarum: Hän oli unohtanut tulet, joiden ympärillä he loikoilivat kesäisin kun muut vartioivat poroja. Hän oli unohtanut tarinaniskennän ja naurun. Hän oli unohtanut olemisen. 

Kaunis ja tärkeä tarina vähemmistökansasta, saamelaiskulttuurin hiljaisesta henkiinjäämistaistelusta 1860-luvulta tähän päivään.

Muitakin blogistanian kansalaisia on Lapinkylässä vieraillut. Katja sivistyi ja viihtyi pienistä rosoista huolimatta, Sara piti kirjaa hieman raskassoutuisena, Kirsi vaikuttui ja ihaili Outi Mennan onnistunutta käännöstä. Tuulialle Lapinkylä avasi ovia uusiin maailmoihin. Annika K. nautti kirjan omintakeisesta keronnasta johon oli helppo päästä sisälle.

P.S. Yksi kirjan tapahtumapaikoista on Kaarasjoen hotelli, jossa olin nuorempana töissä. Vaan enpäs kiusallani kerrokaan, mikä hotellihuoneista on se rauhaton! ;)

Arto Paasilinna: Onnellinen mies

Juhannuspäivänä Jaatinen heräsi Irenen ihanaan lauluun, johon sekoittui avonaisesta ikkunasta kuuluva satojen lintujen kujerrus, ja Jaatinen tunsi olevansa onnellisempi, jos mahdollista, kuin yöllä. Hän söi naisensa valmistamaa aamiaista, nieleskeli tomaatinpalasia ja katsoi naista syvälle silmiin, niin syvälle kuin kykeni; hän tunsi olevansa täynnä rakkautta kuin suuri pystyuuni, jota ei moneen talveen ole lämmitetty mutta joka on nyt saanut monta pesällistä kuivaa honkaa sisuksiinsa. Tuollaisen uunin tavoin siltainsinööri Jaatinen hehkui lämpöä kaikkialle huoneeseen, kunnes puhelin soi.

Arto Paasilinna: Onnellinen mies
WSOY 1976

Pieni Kuusniemen kunta on juuri sellainen kuin lukemattomat maamme paikkakunnat stereotyyppisesti ovat: nurkkakuntainen, unelias ja valtaapitävien kauniisti kurissa pitämä. Kaikki kuitenkin alkaa muuttua, kun Tappojoen uutta siltaa rakentamaan saapuu siltainsinööri Akseli Jaatinen, joka ei tyydy tekemään työtä käskettyä, vaan alkaa tomerasti kaivaa maata pikkuvirkamiesten jalkojen alta. Pian uudet tuulet puhaltavat läpi koko kunnan: työväentalolle kohoaa kunniamerkiksi työmiehen nyrkki, vanhan lentokentän paikalle kohoaa betonitehdas, ja kun VR ei kustanna seudulle rautatietä, Jaatinen näppäränä miehenä tekaisee sellaisen itse!

Minä olen vittumainen mies jos annetaan aihetta, mutta edellisillä työmailla ei aihetta ilmaantunut. Minä olen tehnyt yli kolmekymmentä siltaa ja muutamia peninkulmia maantietä päälle, niin että työmaita kyllä on ollut. Uskokaa hyvällä kun minä jotakin yritän sanoa tai vetelen turpiin.

"Miljoonakaappari" Jaatinen vie kunnan silmäätekeviltä myös muuta kuin valtaa: seudun naiset ovat tietysti heikkona raamikkaaseen insinööriin. Ei siis ihme, että Jaatisella pian on koko joukko vihamiehiä, joista jokainen tekee parhaansa katkaistaakseen Jaatisen nousukiidon ja savustaakseen hänet viimeinkin paikkakunnalta pois. Mutta Jaatista ei niin vain lannisteta: häneltä eivät keinot lopu, eikä hän myöskään kaihda niitä käyttää...

Rovasti Roivas ajatteli, että oli maailma toden totta päässyt luiskahtamaan rivoksi. 

Kolmikymmenluvulla tuollaiset miehet olisi pistetty muitta mutkitta hiljaisiksi, silloin maassa oli jonkinlainen järjestys.

Tarinautti lokikirjaan: Nuorena ahmin melkein kaikki Arto Paasilinnat, jotka pienestä kirjastostamme löysin. Onnellista miestäkin aloitin tai ainakin hyllyjen välissä selailin, mutta totesin sen nopeasti toivottoman tylsäksi: kunnallispoliittiset kiemurat eivät jaksaneet kiinnostaa anarkismikauttaan elävää nuorta, ja vielä vähemmän kirja houkutti, koska sen päähenkilöllä sattui olemaan sama ammatti kuin omalla isälläni ;)

Samoista syistä, joista kirja ei teininä kiinnostanut, huomasin nyt haluavani kovasti lukea tämän kirjan. Ja tuumasta toimeen! Kirja tempaisikin mukaansa ja viihdytti, vaikka kirjan maailma kovin mieskeskeinen olikin. Paasilinnan piikit osuvat ja uppoavat syvälle nurkkakuntaiseen elämänmenoon, joka ainakin minulle on turhankin tuttu. Siltainsinööri Jaatinen on samaan aikaan piru mieheksi että raikas terveen järjen tuulahdus pienen syrjäisen kunnan ummehtuneessa ilmapiirissä. Paasilinnalle tyypillinen huumori kukkii kautta kirjan, ja Jaatinen on juuri niin värikäs persoona kuin Paasilinnan sankarit osaavat olla. Jouluakin Akseli Jaatinen viettää omalla suurpiirteisellä tavallaan:

Aattoiltana Jaatinen kävi kaivinkoneella hakemassa lentokentän takametsästä joulukuusen, pienen ja sievän. Hän rouhaisi kuusen juurineeen maasta, ravisteli sitä vähän kauhassa ja lähti sitten ajamaan kirkonkylälle. Hän hyräili joululaulua "Taatto läksi, läksi innoissaan..." ajaessaan keinahtelevalla kaivinkoneella lumista tietä kylälle. Osuuskaupan kohdalla Jaatinen pysäytti kaivinkoneen, käväisi kaupassa ostamassa pari kourallista kuusenkoristeita. Tultuaan kaupan pihalle hän tapasi siellä rouva Leea Rummukaisen. 

- Hyvää joulua, Leea!

- Hyvää joulua, Akseli. Ja anna anteeksi se syksyinen...

- Mitä sinä tarkoitat?

-No sitä kun sanoin, että sinä olit väkisin pitänyt minua siellä saaressa.... minua niin pelotti että meidät molemmat ammutaan... en minä niin paha ihminen ole kuin sinä nyt luulet. 

Jaatinen huitaisi kädellään, mitä noista, vanhoista jutuista!

Tosikoille tätä kirjaa on turha kehua. Itseänikin välillä ärsytti Jaatisen kaksinnainti ja naissukupuolen sysääminen passiiviseen lisääntyjän ja/tai nätiltä näyttäjän rooliin. Mutta se sallittakoon, huumorista kun on kyse. Eli ei tämä paras lukemani Paasilinna ole, mutta sieltä parhaasta päästä kuitenkin.

Summa summarum: Sanottiin, että insinööri otti kaiken, ja opetti jokaisen. Veijarimainen satiiri pikkupaikkakunnan valtapeleistä, yrittäjyydestä, rikastumisesta ja vähän rakastumisestakin.

P.S. Tällä kirjalla valloitan Päijät-Hämeen ja aloitan maakuntakierrokseni Aletheian Oi maamme Suomi-haasteessa.

Polansky: Kosovon mustarastaat

Gafurin äiti

uskoo poikansa olevan edelleen elossa.

Viime vuonna hän lähetti minut

Malisheveen etsimään häntä.

Tänä vuonna hän tahtoo minun menevän Mitrovicaan.

Hän kuuli, että neljä tai viisi mustalaista

oli siellä vankilassa.

---

Minä tiedän missä hänen poikansa on. 

Hänen ruumiinsa mätänee 

Gllogocin viereisissä metsissä,

jonne kaikki pääkaupungista kaapatut 

mustalaiset viedään

ammuttaviksi.

Tänään madot eivät järsi ainoastaan

Gafurin ruumista, 

vaan myös hänen äitinsä mieltä.

Paul Polansky: Kosovon mustarastaat

Savukeidas 2011

Suomentaneet Ville Hytönen ja Vesa Etelämäki

Kosovon kylissä ja kaupunkien slummeissa elää kansa, joka päivittäin joutuu kokemaan puutetta, syrjintää ja vainoa. Sodan jälkeen valtaan nousseet albaanit eivät pidä mustalaisista, ja elämä mustalaiskylissä on enemmän kuin ankeaa: paremmasta tulevaisuudesta ei voi edes haaveilla, ja jo lapsina romanit oppivat, että kaikki on heiltä liian kaukana.

Amerikkalaisen Paul Polanskyn journalistinen  runous näyttää meille asioita, joista emme haluaisi tietää: romanien kurjasta asemasta Euroopassa, äärimmäisestä köyhyydestä ja vallitsevasta välinpitämättömyydestä heidän toivotonta tilannetta kohtaan. Vaikka ihmisoikeudet ovat kohentuneet kohisten ja mm. juutalaisvainot on jyrkästi tuomittu, romaneihin kohdistuvat ennakkoluulot saavat yhä osakseen laajaa hiljaista hyväksyntää. Niinpä romanien tilanne ei parane, vaikka olot leireissä ovat usein sietämättömän kurjat: ei vettä, ei kenkiä, ei maitoa lapsille. "Jos tämä olisi pakolaisleiri juutalaisille, maailma olisi raivoissaan", eräs ihmisoikeusaktivisti toteaa Polanskylle.

Polansky tietää, mistä puhuu. Hän on omistanut vuosia elämästään romanien auttamiseksi ja toimii heidän äänitorvenaan, jotta maailma lakkaisi ummistamasta silmiään romanien kokemalta syrjinnältä ja suoranaiselta vihalta. Hän ei kuitenkaan sorru romantisoimaan romaneita ja puhuu kriittiseen sävyyn myös romaniyhteisöjen sisäisistä ongelmista. "En tiedä pidänkö edes mustalaisista. Minusta on vain oikeudenmukaista, että jokaisella ihmisellä on äänenkannattajansa. Romaneilla, ashkaleilla ja mustalaisegyptiläisillä ei ole", Polansky sanoo ja osoittaa syyttävällä sormella jokaista, joka puheillaan tai teoillaan pitää yllä myyttiä vankkureilla vaeltavista mustalaisista.

Shutkan mustalaiskaupunginosa Skopjessa

Tarinautti lokikirjaan: Luin tästä kirjasta Marin blogissa, ja kiinnostuin niin että hankin sen omiinkin käsiini.  Kirjaa ei voi sanoa miellyttäväksi, kurjuus ja vääryys tulee ahdistavan lähelle. Mutta niin sen pitääkin: juuri ihmisten herättäminen on Polanskyn tehtävä. Ja siinä hän onnistuu. On järkyttävää tajuta, kuinka systemaattista on yhteiskunnan välinpitämättömyys romanien kurjuutta kohtaan. Siihen syyllistyvät jopa järjestöt, sellaisetkin joita me suomalaiset olemme pitämään moraalin ja oikeudenmukaisuuden perikuvina:

Oxfam hankki meille vettä,

mutta Punainen Risti

ajoi vain ohitsemme katsoen inhoten,

kun nukuimme kylmällä jalkakäytävällä

yksi peitto perhettä kohden. 

Mielenkiintoista oli myös lukea suomentajan alkusanat, joissa valotetaan paitsi runojen syntyhistoriaa, myös Polanskyn persoonaa. Vanha vihainen mies on samaan aikaan sekä lapsenuskoinen anarkisti että kyyninen pessimisti. Valmiita vastauksia kirja ei ongelmiin anna, mutta ehkä vielä tärkeämpää onkin patistaa puhumaan aiheesta, josta moni mieluummin vaikenee. Hyvät ihmiset, lukekaa ihmeessä tämä kirja!

Summa summarum: "Oliko virhe tulla takaisin Kosovoon?" kysyin häneltä. / Hän vastasi, että oli virhe syntyä / mustalaiseksi. 

Rabbin katti 2: Maanpäällinen paratiisi

Sinä opit sotimaan. Sinusta tulee aina vain vahvempi. Sinä saat armeijasi ja maasi, kuten muutkin kansat. Ja niitä, jotka eivät rakasta sinua, on yhä enemmän. Etkä ole edistynyt yhtään. Ja jos menet aavikolle etsimään Leijona-Malkan hautaa, en tiedä löydätkö sitä. 

Joann Sfar: Maanpäällinen paratiisi. Rabbin katti 2.

Egmont Kustannus 2007

Suomantaneet: Kirsi ja Saila Kinnunne

Alkuteokset: Le Paradis Terrestre & Jerusalem d'Afrique Dargaud, 2006-2007

Rabbi Abraham ja hänen kattinsa ovat täällä taas. Tällä kertaa kansien välistä löytyy kaksi tarinaa, Maanpäällinen paratiisi ja Afrikan Jerusalem.

Ensimmäinen tarina, Maanpäällinen paratiisi, kertoo kuinka käy, kun Katti lähtee rabbin Malka-serkun ja tämän piilokesyn leijonan kanssa erämaahan, kokemaan niitä loputtomia seikkailuja joilla Leijona-Malka on hankkinut legendaarisen maineensa. Paitsi etteivät ne olekaan loputtomia: leijona on tulossa vanhaksi, ja niin on myös Malka itse. Ihailuun tottunut Malka ei tahdo alistua vanhuuden nöyryytyksiin. Ei hän kuolemaa etsi, vaan kuolemattomuutta - mutta miten sen saavuttaa ja kuinka suuri on sen hinta?

Tarinoista jälkimmäinen, Afrikan Jerusalem, on hulvaton ja haikea seikkailukertomus Afrikan paahtavan auringon alla. Kaikki alkaa siitä, kun kirjapaketista löytyy kirjojen lisäksi tuiki tuntematon äijä. Kaiken kukkuraksi äijä osaa vain venäjää, ja haluaa ensi töikseen häpäistä lakia maalaamalla rabbin vaimosta taulun!

Katin avulla rabbi  kuitenkin pikku hiljaa tutustuu mieheen, jolla on hallussaan hämmästyttävä salaisuus: syvällä  Afrikan uumenissa on toinen Jerusalem, mustien juutalaisten kaupunki jossa Israelin kansa saa elää rauhassa vailla vainojen pelkoa. Alkaa huikea matki halki Afrikan, kun rabbi ystävineen etsii venäjänjuutalaisen maalarin utopistista unelmaa. Matka on pitkä ja vaarallinen, mutta katin ja hänen uuden ystävänsä usko ei horju; kaupungin on pakko olla olemassa, sillä Venäjän tiedustelupalvelu on saanut siitä vihiä - ja kaikkihan tietävät, että Venäjän tiedustelupalvelu ei erehdy koskaan.

Rabbin katti 2 jatkaa edeltäjänsä hengessä, joskin uusin kujein ja maustein. Tuttu ilkikurisuus on tallella, mutta syvällisyyttä löytyy (vieläkin) enemmän kuin ennen. Kiihkoilijoita kopsitaan nyt pilkkakirveellä astetta rankemmin kuin aikaisemmin, ja rodullis-uskonnolliset jännitteet, jotka ykkösosassa kytivät piilossa pinnan alla, saavat Afrikan Jerusalemissa roihahtaa liekkiin. Suurten kysymysten vastapainona on kodikasta arkikränää, osuvia ihmissuhdehavaintoja ja kissamaista pilkettä silmässä.

Tällä aviomiehellä on jatkuvasti hyviä uutisia. Eikä hän huomaa, että ne  koskevat vain häntä itseään.
Hänen seksielämänsä: kirjat."

Kattikin on muuttunut: siitä on tullut empaattisempi, lempeämpi -jopa inhmillisempi kuin ihmiset itse. Inhimillisten piirteiden myötä kattiin tarttuu myös melankolisuus. Tai ehkä katti vain viimeinkin aikuistuu: kollivuosien huolettomuus vaihtuu pikkuhiljaa syvällisiin pohdiskeluihin, ja katti alkaa oivaltaa, että kaikkiin kysymyksiin ei oikeata vastausta olekaan. Ehkä vastauksia ei aina edes tarvitse löytää - joskus riittää, että välittää tarpeeksi lähteäkseen mukaan vastausta etsimään.

Voi teitä, jotka hytisette pikku nuhastakin, teistäkö olisi vaaraa?
Voi sitä vihaa, jota lietsotaan teitä vastaan!

Kaikesta huolimatta katti on kuitenkin aina katti, ja vaikka se saa vihdoinkin puhekyvyn takaisin, ei se menetä taitoaan tarkkailla ihmisten toilauksia kriittisin silmin ja nauraa niille, jos ei enää päin naamaa niin ainakin viiksiinsä. Hykerryttäviä hetkiä riittääkin lukijoille asti: rabbin ja hänen monenkirjavan seurueensa parissa ei kyllästymään ehdi. Sfarin henkilöhahmot sen kuin paranevat vanhetessaan; alun karikatyyrimäisyys on karisemassa ja henkilöhahmojen vivahteikkuus ei lainkaan laimenna huumoria, päinvastoin.

Tarinautti lokikirjaan: Pidin ensimmäisestä Rabbin katti-kirjasta niin valtavasti, että epäilin tokko tykkäisin tästä yhtä paljon. Mutta kävipäs hassusti: tykkäsinkin tästä vielä enemmän! Maanpäällinen paratiisi on minun makuuni täydellinen sekoitus satiiria, melankoliaa, kulttuuria ja inhimillisiä tunteita. Ihailen Sfarin kykyä olla samaan aikaan niin terävä ja niin herkkä!

Vaikka pidin kaikista kirjan henkilöistä, yksi oli ylitse muiden. Kirjalaatikosta löytynyt venäläinen loikkari on maanläheinen taiteilijasielu, joka tarkkailee tapoihinsa luutuneen yhteisön kotkotuksia samalla ulkopuolisen lahjomattomuudella kuin katti. Ei olekaan sattumaa, että juuri hänen kanssaan katti löytää yhteisen kielen.

 

 

Summa summarum: "Kansojen välinen ystävyys on paskaa! Eläköön ihmisten välinen ystävyys!" 
"Niinpä. Mutta nyt mennään syömään."

P.S. Rabbin kattiin rakastuneena riemuitsen tiedosta, että lisää on luvassa: sarjan kolmososa, Älä pidä muita jumalia, täytynee hankkia heti kun se kääntyy englanniksi - suomenkielistä en kuitenkaan malta odottaa.

Ulla-Lena Lunberg: Sade

Onnellinen se, joka ei mitään tiedä. Sillä jo ensi vuonna meitä kohtaisi kuivuus, joka imisi nesteen ihmisistä ja eläimistä niin että luut pistäisivät esiin sekä elävien että kuolleiden kuivasta, halkeilleesta kuoresta. Silloin ei olisi apua pump-pumpista, silloin maa makaisi autiona niin kauan kuin lehmä jaksaa kulkea ja ihminen jaksaa seurata. Sadetta ei saataisi ennen kuin sitä tehtäisiin, samoin kuin sitä oli tehty kaikkina aikoina. Sillä sade ei lankeaisi eikä lankeaisi eikä lankeaisi. Se ei lankeaisi, puhui hallitus mitä hyvänsä. Hallitus lankeaisi ennen kuin sade lankeaisi; meitä oli täällä monia, jotka eivät enää koskaan näkisi sateen lankeavan. 

Ulla-Lena Lundberg: Sade

Gummerus 1997

Alkuteos: Regn, 1997

Suomentanut: Leena Vallisaari

Afrikassa on tehty sadetta ihmiskunnan aamuhämäristä asti. Bushmannikansan sateentekijät olivat yhteisönsä arvostettuja jäseniä, joiden taidoista koko heimon henkiinjäänti riippui. Nyt museovirasto on kieltänyt ikimuistoiset rituaalit, koska ne vahingoittavat mittaamattoman arvokkaita kalliomaalauksia. Noituus ja virastot kilpailevat vaikutusvallasta; vanhat tavat elävät yhä, vaikka yhä harvempi niihin enää uskaltaa uskoa.

Ulla-Lena Lundbergin Sade kertoo Afrikan katoavasta kulttuuriperinnöstä, elämästä kuivuuden armoilla ennen ja nyt.  Kädestä suuhun elettäessä toimivuus on ainut ja pätevin totuuden mitta, ja vaikka tekniikka on kehittynyt huimin harppauksin, on eloonjääminen yhtä riippuvaista vedestä kuin aina ennenkin.

Kirjan rakenne on kaksiosainen. Ensin puhuu Oras, nuori metsästäjä-keräilijä, jonka maailmankuva säilyy kalliossa -ja kansan muistissa- tuhansia vuosia, aina nykyaikaan asti. Poikasena jalkansa loukanneesta raajarikosta pojasta kasvaa väkevä parantaja ja sateentekijä, jonka on matkattava kauas ja voimakkaana ja liikuttava pelotta siinä kaikessa, mikä on toisenlaista ja etäällä - ja sadekauden saapuessa ajettava myyttiset sade-eläimet heimonsa luokse; ilman niitä ei sadetta synny.

Oli valkeaa ja harmaata. En kulkenut maassa enkä kulkenut ilmassa, kuljin jossakin muussa. Se kannatteli hienosti, ylös ja alas ja sivuille, ja oli helppo hengittää, siksikin että tunsin sateen hajun niin voimakkaana. 

Tarinan toisessa osassa kertojaksi vaihtuu ruotsalainen vesi-insinööri Bengt, joka vilpittömin sydämin ja toiveikkain mielin saapuu Afrikkaan tekemään vesilähetystyötä ja opettelemaan hitauden periaatetta vesihuollossa. Mutta hän saa huomata, että luonto on yhä ihmistä vahvempi, eikä paraskaan pumppu voi antaa vettä, jota ei ole.

Sade kertoo paitsi sateesta ja sen puutteesta, myös yleisinhimillisistä teemoista: toiseudesta, eristyneisyydestä ja nuoruuden unelmista, jotka ovat kovin hauraita särkymään. Sekä Oras että Bengt ovat ulkopuolisia -tarpeellisia, mutta erilaisia ja siksi tuomittuja yksinäisille poluille. Molemmat ovat myös tavalla tai toisella rikki. Oras onnistuu korvaamaan fyysiset puutteensa henkisillä avuillaan, pettymyksiä kokenut Bengt taas etsii eheytymistä miehiseen tapaan projekteista. 

Muina aikoina me maalasimme. Suuria laumoja, jotka vaeltavat kuono edellä sadetta kohti, mehiläisiä jotka parveilevat sadetta odottaessan, mehiläiset ovat meidän kansallemme erityisiä eläimiä ja muistuttavat parveillessaan paljon sadetta. Niiden hunaja on kuin sateen makeus, ja ne ovat aina läsnä luolissa, joissa me maalaamme. Me maalasimme matkat ja me maalasimme numin, eläinten numi ja oman numimme, ja voiman joka virtaa kaikessa ja puhuu eri äänillään niissä eri yhteyksissä, joissa me liikumme. 

Tarinautti lokikirjaan: Ulla-Lena Lundberg on kirjailija, johon olen tahtonut tutustua jo kauan. Sade tuli kirpparilla vastaan juuri sopivalla  hetkellä, kun kaipasin lisää Afrikka-aiheista luettavaa nojatuolimatkani varalle. Varsinkin muinainen  Afrikka shamanistisine perinteineen kiinnosti kovasti, pohjoismainen vesi-insinööri ei niinkään. Ennakko-odotuksia siis riitti, ja sehän ei aina ole hyvä. 

Luulin ahmivani kirjan parissa illassa, mutta alkuun pääseminen olikin yllättävän tahmeaa; kulttuuri kiehtoo, kieli on kaunista ja kerronta sujuu, mutta jotenkin tuntui että meininki meni turhan henkimaailman hommiksi; kosketuspintaa konkreettiseen jäi lopulta liian vähän. Kerran jo jätinkin kirjan kesken, mutta otin sen sitten kuitenkin uudestaan esiin. Ja hyvä että otin; kirja parani loppua kohden, ja lopputulos oli enemmän kuin osiensa summa. Bengt oli hahmona (hieman yllättäen) minulle mieluisempi kuin Oras, ja aikaperspektiivin pituus antoi tarinalle syvyyttä. 

Kehitysyhteistyö on monipiippuista ja mutkikasta hommaa, johon Lundberg  ei edes pyri antamaan selkeitä vastauksia. Sateen arvo onkin siinä, että se herättää kysymään ja kyseenalaistamaan arvot ja uskomukset, joita olemme tottuneet pitämään absoluuttisena totena.

Kirja ei ollut napakymppi, mutta ei hutikaan. Lundberg pysyy visusti lukulistallani tämänkin työlään, mutta antoisan lukukokemuksen jälkeenkin! 

Summa summarum: Pilvet kiersivät maailmaa, sateesta halkeamaisillaan olevat jättiläismäiset muodostelmat, mutta kukaan ei saanut niitä alas. Pysähdyttävä ja paikoin raadollinenkin tarina, jota ei aina lue mielellään - mutta joka silti pitää lukea.

Fabio Geda: Krokotiilimeri

Koska me oikein palaamme?

Pian.

Kuinka pian?

Pian.

Minulla on buzul-bazi-turnaus.

Oletko nähnyt tähdet, Enaiat?

Miten tähdet tähän liittyvät?

Laske ne.

Eihän siihen kukaan pysty. Niitä on aivan liikaa. 

No, pane sitten töpinäksi, äiti sanoi. Muutoin et saa niitä koskaan laskettua.

Fabio Geda: Krokotiilimeri. Afgaanipoika Enaiatollah Akbarin tositarina

Otava 2012

Alkuteos: Nel mare ci sono i coccodrilli

Suomentanut: Leena Taavitsainen-Petäjä

Enaiat Akbari on noin 10-vuotias, kun hänen opettajansa tapetaan, koulu suljetaan ja hänen äitinsä päättää, että Enaiatin on parempi olla vaarassa jossain kaukana kuin kotona Afganistanissa, ainaisessa talebanien pelossa. Hän vie pojan Pakistanin puolelle ja palaa itse takaisin kotiin toisten lastensa luokse.

Jäätyään yksin Enaiatin on huolehdittava itse itsestään. Hän tienaa elantonsa toinen toistaan raskaammissa ja vaarallisemmissa hanttihommissa: rakennuksilla, katukaupustelijana, kivilouhoksella ja niin edelleen. Koska hän on laiton siirtolainen, hänellä ei ole ihmisoikeuksia, eikä hän ole turvassa missään. Ja jos ei ole turvassa missään, voi yhtä hyvin vaarantaa kaiken. Niinpä Enaiat aloittaa pitkän matkan kohti Eurooppaa, pääomanaan vain raatamalla ansaitut vähäiset rahat ja äitinsä neuvot: ei saa varastaa, tappaa eikä sortua huumeisiin - eikä ikinä luopua toivosta.

Matka länteen on pitkä ja vaaroja täynnä. Monta kertaa Enaiat jää kiinni, mutta hän on sinnikäs ja pakenee aina uudelleen, hitaasti yhä kauemmas länteen. Kaukana luoteessa siintää unelmien Eurooppa, maanosa jossa kaikki on mahdollista - mutta matka sinne on epäinhimillisen vaikea ja raskas. On kiivettävä yli kylmän vuoriston, suostuttava salakuljettajien oikkuihin, pelättävä niin rosvoja kuin poliisejakin. Vuodet kuluvat ja Enaiat varttuu, mutta lopulta hän pääsee kuin pääseekin Turkkiin asti. Enää on edessä pahin: pelottava krokotiilimeri, jonka takana on unelmien Kreikka.

Avasimme pahvilaatikon. Sen sisältä löytyi kumivene - joka oli tietenkin vielä puhaltamatta -, airot sekä peräti kahdet vara-airot, pumppu, teippiä (minua hieman ihmetytti, miksi kummassa teippiä) ja pelastusliivit. Täydellinen setti laittomien siirtolaisten Ikeasta. Käyttöohjeineen päivineen.

Kuten kirjan alaotsikko kertoo, Krokotiilimeri on tositarina, joka syntyi kirjailijan keskusteluista Enaiatollah Akbarin kanssa. Enaiatin tarinan lomassa kuullaan myös suoria katkelmia näistä keskusteluista:

Haluan täsmentää, että afgaanit ja talebanit ovat eri asia. Haluan, että kaikki tietävät sen. Tiedätkö, kuinka monta eri kansallisuutta oli niiden joukossa, jotka tappoivat minun opettajani?

En. Kuinka monta?

Niitä miehiä tuli jeepeillä kaksikymmentä, eikö niin? No, eivät he sentään tulleet kahdestakymmenestä eri maasta, mutta melkein. Jotkut heistä eivät edes pystyneet kommunikoimaan keskenään. Pakistanilaisia, senegalilaisia, marokkolaisia, egyptiläisiä. Monet luulevat, että talebanit ovat afgaaneja, Fabio, mutta se ei pidä paikkaansa. Heidän joukossaan on tietysti myös afgaaneja, mutta ei ainoastaan. Talebanit tulevat ympäri maailmaa ja ovat tietämättömiä ihmisiä, jotka estävät lapsia opiskelemasta, koska pelkäävät, että lapset vielä ymmärtävät, että he eivät toimi Jumalan nimissä, vaan ajaakseen omia etujaan.

Sanotaan se selvästi ja kuuluvasti, Enaiat.

Enaiatollah Akbari ja Fabio Geda

Tarinautti lokikirjaan: Taannoisessa 30 days of books-haasteessa kysytttiin kirjaa, joka kaikkien pitäisi lukea. En enää muista mitä vastasin, muistan vain kuinka vaikea siihen oli keksiä sopivaa kirjaa. Mutta silloin en ollutkaan lukenut tätä! Krokotiilimeri nimittäin kertoo asioista, joista kaikki ovat kuulleet, mutta harva todella tietää.

Laiton siirtolaisuus on aihe, josta ei juurikaan cocktail-kutsuilla rupatella, eikä moni marketissa tomaatteja ostava halua ajatella tomaatinpoimijan kokemia kärsimyksiä ja kurjuutta. Ja samaan aikaan toisaalla, juuri nytkin, joku on tukehtumaisillaan oltuaan kolme vuorokautta kuorma-auton valepohjan alla kymmenien muiden kanssa, tai paleltuu pystyyn jonnekin vuoristoon, tai putoaa kumiveneestä ja hukkuu. Ja nekin onnekkaat, jotka selviävät, vähintäänkin piestään monta kertaa.

Kirpaisevinta kirjassa on, että sen kertoja on vasta lapsi. Kun Enaiat lähti kotoaan, hän oli viaton poika, joka uskoi kaiken mikä hänelle kerrottiin, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, miten vaarallinen -ja lopullinen- oli hänen lähtönsä.

Siinä vaiheessa kun olimme ylittäneet Arghandabjoen ja saavuimme Kandahariin, olin laskenut kolmekymmentätuhattaneljäsataa tähteä (ihan kiitettävän määrän, sanoisin), joista ainakin kaksikymmentä oli persikankiven kokoisia, ja olin ihan puhki. Eikä siinä kaikki. Lisäksi olin laskenut talebanien dynamiitilla räjäyttämät sillat, poltetut autot ja sotilaitten hylkäämät mustat panssarivaunut. Olisin silti halunnut palata kotiin, Navaan, pelaamaan buzul-bazia kavereitteni kanssa.
Kandaharissa lakkasin laskemasta tähtiä.

Matkan edetessä Enaiatille alkaa valjeta, ettei maailma olekaan sellainen kuin hän oli luullut. Talebanien vihaamaan hazara-heimoon kuuluvan Enaiatin ainoa toivo on päästä pois, ja hänen äitinsä tietää sen tuskallisen hyvin. Ja hän rakastaa poikaansa niin paljon, että on tämän vuoksi valmis mihin tahansa - jopa jättämään hänet ypöyksin vieraaseen maahan, jonka kieltä Enaiat ei osaa.

Paitsi liikuttava selviytymistarina, Krokotiilimeri on myös väkevä yhteiskunnallinen puheenvuoro ihmiskauppaa vastaan. Laittomat siirtolaiset ovat vapaata riistaa, joitten hyväksikäytöstä vaietaan, koska se on yhteiskunnan etu: esimerkiksi Ateenan olympiakulissit eivät ikinä olisi valmistuneet ajoissa ilman Enaiatin ja hänen tovereittensa kuutamourakointia. Järkyttävää ja surullista, siitäkin huolimatta että Enaiat ei peittele iloaan: kerrankin heille kaikille riitti töitä ja sen myötä ruokaa. 

Onneksi on myös ihmisiä, joiden hyvyyttä on yhtä vaikea ymmärtää kuin toisten pahuutta. Mutta kun Fabio pyytää Enaiatia kuvailemaan hyväntekijöitään tarkemmin, tuo viisas nuorukainen kieltäytyy: Ei sillä ole merkitystä, millainen koti hänellä oli. Hän voisi olla kuka hyvänsä --- kuka hyvänsä ihminen, joka toimii noin.

Summa summarum: Tärkeä, järkyttävä ja syvästi koskettava kirja ihmiskohtaloista, kärsimyksestä ja toivosta. Hyvät ihmiset, olkaa hyviä ja lukekaa tämä kirja!

P.S. Krokotiilimereen ovat sukeltaneet myös ainakin Aili, Tiiku, Mari, Jenni, kirjapuutarhuri ja Nuppu.