He lähtivät. He tunkeutuvat syvälle Kidronin laaksoon ja ylittävät Pahan neuvon vuoren jyrkät rinteet. Ohikulkiessaan he tervehtivät Raakelin hautaa. He matkaavat kohti tähteä, joka vilkuttaa säteitään hyisessä ilmassa. He käyvät tähtipolkuaan, ja kullakin on salaisuutensa ja kulkunsa. Yksi keinuu kamelinsa rauhaisassa astunnassa ja näkee mustalla taivaalla rakastamansa naisen kasvot ja hiukset. Toinen taas kirjoittaa hiekkaan tammansa kavioiden askelkuviota ja näkee taivaanrannassa loistavan hyönteisen lentelyä. Kolmas käy jalan, koska on menettänyt kaiken mutta uneksii mahdottomasta taivaallisesta valtakunnasta. Ja kaikkien kolmen korvissa soi vielä se huutojen ja kauhun täyteinen tarina, jonka heille suuri kuningas Herodes kertoi. Ja se on Herodeksen oma tarina, tarina onnellisesta ja vauraasta hallituskaudesta, jota alhainen kansa, talonpojat ja käsityöläiset siunaavat.
Michel Tournier: Kolmen kuninkaan kumarrus
Otava 1980
Alkuteos: Gaspard, Melchior & Balthazar
Suomentanut Annikki Suni
Mutta näiden kolmen miehen lisäksi matkalle lähti myös neljäs: Mangaloren prinssi Taor, jolle elämän tarkoitus on herkuttelu, ja joka uskoo oudon tähden viitoittavan tietä Taivaallisen Sokerileipurin luokse. Mutta hänen matkansa viivästyy, eikä hän ehdikään perille Beetlehemiin vaan päätyy kauhujen Sodomaan. Vai myöhästyykö hän sittenkään? Joskus viimeinen voi olla ensimmäinen, vaikka sokerin sijasta hän löytääkin perillä pelkkää suolaa.
Kokonainen laiva oli omistettu hedelmille - kuivatuille ja hillotuille - oli mangoa, banaania, ananasta, mandariinia, kookospähkinää ja norsuntäitä, sitruunaa, viikunaa ja granaattiomenaa. Olihan tutkimusmatkalla vain leivontataiteellinen päämäärä. Erittäin ammattitaitoinen henkilökunta oli valittu suorastaan seulomalla, ja sulatetun sokerin huumaavassa tuoksussa hyöri nepalilaisia sokerileipureita, singalilaisia nougatkokkeja, bengalilaisia hillonkeittäjiä ja jopa Kasmirin ylängöiltä saapuneita kermaleivosmestareita, joiden nahkaleileissä oli rahkaa, ohrauutetta, mantelimaitoa ja tuoksuvaa pihkaa.
Tarinautti lokikirjaan: Otavan Maailmankirjallisuuden valioita-sarjassa ilmestynyt teos teki minuun valtavan vaikutuksen, kun äitini suosituksesta luin sen liki 20 vuotta sitten. Sen koommin en ole kirjaa tullut santsanneeksi vaikka pitkään on mieli tehnyt. Kun huomasin, etten muista kirjasta enää juuri mitään, päätin viimein tarttua toistamiseen tähän ajankohtaankin sopivaan kirjaan.
Muistan, että ensimmäisellä kerralla rakastuin kirjaan jo alkumetreillä. Tällä kertaa niin ei käynyt. Alku oli tahmeaa, enkä oikein saanut päähäni mitä niin kovin ihmeellistä tässä kirjassa olin aikoinani nähnyt. Koska kyseessä on nuoruudenrakkaus, en kuitenkaan antanut periksi, vaan jatkoin lukemista, ja pikkuhiljaa tuttu lumous kietoi minut valtaansa. Kirja ei siis sittenkään ollut menettänyt taikavoimaansa vuosien myötä.
Kirjaa santsaillessa oli mielenkiintoista nähdä, kuinka olen lukijana muuttunut: esimerkiksi eläinten käyttäminen vierailevina kertojina oli taannoin minusta hieno ratkaisu, nyt en sitä purematta niellyt. Vaikuttavin kuninkaiden tarinoista oli tälläkin kerralla Taorin kohtalo, joka jaksoi liikuttaa ja koskettaa aivan kuin ekallakin kerralla. Kolmen kuninkaan kumarrus on yhä edelleen kauneimpia ja vaikuttavimpia lukemiani kirjoja. Suosittelen tätä lämpimästi syvällisten, aistillisten historiallisten romaanien ystäville.
Summa summarum: Täytyy kulkea. Mennä katsomaan. Avata silmänsä ja sydämensä tuntemattomille totuuksille, terästää kuulonsa oudoille sanoille. He kulkevat, aavistavat hiljaa riemuiten, että uusi aikakausi saattaa avautua heidän askeltensa eteen.
